2017/05/29

Kukaan ei kieltänyt piirtämistä

"Sonata Arctica - Revontulet"

Julkaistaanpa tämä postaus pois luonnoksista roikkumasta. : D

SonatA SinfonicA -reissun seurauksena Tony Kakko päätyi piirrustuspaperilleni. Halusin taltioida jotain tapahtumaan liittyvää, vaikka kuvaaminen olikin kielletty. No, miepä piirrän sitten! : D
Tarkan realismin sijaan lähdin toteuttamaan kuvaa rennosti tunnusomaisella särmikkäällä jäljelläni, josta ei sarjakuvahenkisyyttäkään puutu.

Piirroksen luonnos tuli tehtyä sängyllä loikoillen. Ei se ergonomisin asento piirtämiseen, mutta pöydän ääressä istuminen on välillä yliarvostettua. Ainakin yöllä.
Tosiaan, silloin kello oli jo niin paljon, että unirytmittömänkin ihmisen olisi ollut parempi olla jo nukkumassa, mutta tahdoin silti piirtää jotain omaa hetken. Olin tuonakin päivänä kyllä viettänyt tunteja kynä kädessä, mutta työjuttuja piirrellen.


Yöllinen kopiopaperille tehty luonnos rankan anatomiakorjailun ja pikaisen tussaamisen jälkeen. Näyttää suttuiselta, koska en luonnollisesti panostanut tussauksen laatuun tässä vaiheessa.
"Tussiluonnosta" piti myös suurentaa tietokoneella, koska se oli minusta aavistuksen verran liian pieni lopullista kuvaa ajatellen.

Sitten varsinaisen tussaamisen pariin kunnolliselle Cansonin vesiväripaperille.




Valmis lineart. Tästä tuli yllättävän skarppi jäljeltään. Missään ei ole mustesotkuja tai merkittäviä virheitä. Minusta on tainnut tulla hyvä tässä hommassa, vaikka itse sanonkin. : D


Seuraavaksi maalaamaan. Tässä kuvassa ollaan noin puolessa välissä maalaamisen suhteen.
Vesivärien kansa puuhastelua onkin ollut toisinaan ikävä, sillä viime kerrasta on viisi kuukautta aikaa. Jaiks.
Tavoittelin takin punaisesta sävystä mahdollisimman elävää, jossa valoisat kohdat olisivat selkeästi kirkkaampia lämpimän punaisia ja varjoon jäävät taittaisivat kylminä sävyinä enemmän siniseen. Suunnitelman toteutus ei onnistunut ihan tismalleen niin kuin ajattelin, mutta tulipa yritettyä. : D
Ihon oikean sävyn hakeminen oli myös haastavaa. En tahtonut siitä liian keltaista tai tummaa, koska se ei olisi vastannut Kakon todellista ulkonäköä.

Valmis työ näyttää tältä:


"T. Kakko - SonatA SinfonicA", työvälineinä Winsor & Newton Cotman The Studio -vesivärit, pieniä näädänkarvasiveltimiä musteelle, Rohrer & Klingner Zeichentusche -merkkinen musta pullomuste, Daler-Rowneyn erikokoisia vesivärisiveltimiä, Daler-Rowneyn valkoinen guassiväri ja parissa yksityiskohdassa myös Derwent Inktense -kynät. Työ on toteutettu Cansonin Watercolour 250g -vesiväripaperille ja on kooltaan 20 x 26 cm.
Olen itse tyytyväinen lopputulokseen. Kohde on tunnistettavissa, ja samaan aikaan oma tyylikin näkyy kuvassa. (:



Ja tämän nähtyäni putosin penkiltä. Tuhrun kohde oli nähnyt tekeleeni ja olipa herra jättänyt kommentinkin kuvaan Instagramissa! Iiiiks. ;__;
Arvostan kovasti, että varmasti lukuisia fanitaidekuvia kohtaava kiireinen muusikko oli käyttänyt aikaansa ja kommentoinut, koska tuo on näin piirtäjän näkökulmasta parasta mitä voi tapahtua.

Kiitos lukijoille!

2017/05/15

Niin paljon kylmiä väreitä - SonatA SinfonicA @ Madetojan sali, Oulu 30.4.2017

"Sonata Arctica - White Pearl, Black Oceans..."

Postaus sisältää hyvin vähän kuvia, koska valokuvaaminen ja videoiminen oli taphatumassa kielletty.

Kuvalähde
Oulun musiikkikeskuksen Madetojan sali imaisi sisuksiinsa vappuviikonloppuna satoja Sonata Arctica -faneja läheltä ja kaukaa (porukkaahan oli aina rapakon takaa asti). Syinä olivat kaksi loppuunmyytyä SonatA SinfonicA –konserttia, joissa kemiläisbändin nokkamies Tony Kakko esiintyi yhdessä Oulu Sinfonian kanssa. Musiikillinen anti oli ehtaa Sonataa, mutta sinfoniaorkesterille sovitettuna!

Sunnuntain konsertissa myös minä ja vakiintunut konserttiseurani Jani olimme paikalla kuuntelemassa, miten metallibiisit taipuvat orkestraalisiksi.
Idea Oulun-reissusta sikisi ex tempore tammikuussa tappavan kuivakalla ruotsin tunnilla. Opettajan monologin sijaan huomion vei älypuhelin ja SonatA SinconicA -konserttien selaaminen.
Aivan uudenlainen musiikkielämys alkoi heti vetämään minua puoleensa. Viimeinen niitti oli, kun piletti opiskelijalle konserttiin ei pahasti kukkaroa keventänyt ja Matkahuollolta löytyi sopivat bussivuorot mahdollistamaan päiväreissun Ouluun.
Tartutin innostukseni poikaystäväänkin, ja liput hommattiin saman tien. Sellaista aktiviteettia meille vapunaatoksi, woo!


SonatA SinfonicA oli kolmas Sonata Arctica -aiheinen tapahtuma viimeisen yhdeksän kuukauden sisään. Jokainen häppeninki on ollut erilainen; elokuussa 2016 akustisena Himoksella, tammikuussa 2017 perusmeiningillä Lutakossa ja nyt huhtikuussa sinfoniaorkesterille sovitettuna Madetojan salissa. Kieltämättä todella herkullinen tapahtumatrio.

Konserttipäivä alkoi aikaisin, kun kello oli soimassa ihanasti tasan kuudelta. Kurkistettuani ulos lumiseen aamuun ja laittaessani musiikkia meikkaamisen taustalle soimaan hilpeyttä herätti sekoituksella ensimmäisenä soimaan lähtenyt Sonatan joulubiisi, Christmas Spirits.
Hyvää joulua vaan, vietetäänpä sitä nyt vappuna. Lunta Keski-Suomessa oli enemmän mitä jouluaattona! :'D
Hilpeys tosin kuoli kuin seinään, lumen ja loskan läpi Matkakeskukselle kahlaaminen ei ollut herkkua.
Viiden tunnin menomatka Ouluun tuntui iäisyydeltä. Normaalisti moinen ei paljoa takapuolta puuduttaisi, mutta nyt matkustaminen ei olisi napannut. Aika kuitenkin kului aamupalan, lintubongauksen ("Joutsen!" "Eikä ole, se on kuovi!"), musiikin kuuntelun ja pienten tirsojen parissa. Olisi pitänyt jatkaa amkin pääsykokeisiin pänttäämistäkin, mutten saanut aikaiseksi. Olosuhteet lukemiseen olisivat olleet hyvät, koska bussissa oli ihanan rauhallista. Tervetullutta vaihtelua täpötäysiin Onnibusseihin.

Bussiselfie.
Ouluun päästyä aikarauta takoi tasan yhtä. Konsertin alkuun olisi kaksi tuntia aikaa. Kumpaakaan ei kiinnostanut lähteä pyörimään keskustan Kauppakeskus Valkeaan, jolla ei ollut mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Samat liikkeet löytyvät Jyväskylästä ja muun muassa kaikkialta muualtakin. Båååring.
Sunnuntain vuoksi mikään kiinnostavampi, kuten vaikka Levykauppa Äx (okei, sekin löytyy kotikulmilta), ollut auki. Siispä hain Ärrältä kahvia ja hengattiin sitten tunti Oulun rautatieaseman odotusaulassa. Aika tuntui pysähtyneen siellä jollekin menneelle vuosikymmenelle. No, sisällä oli kivan hiljaista ja eipähän onneksi tarvinnut olla ulkona kylmässä.

Kävelymatka konserttisalille oli vain kilometrin. Onneksi niin, sillä taivaalta oli alkanut tihuttaa vettä. Sateenvarjoa ei tietenkään ollut tarttunut kummallakaan matkaan. Ei Oulussa kuitenkaan sada, joo ei tosiaan. :'D Päätimme oikaista, ettei sateessa tarvitsisi olla sitä vähää, mutta hienokkaasta talojen nurkkajuuria nuohoavasta oikoreitistä tulikin alkuperäistä reittiä pidempi. Hupsista. XD
Loppuaika ennen saliin pääsyä meni sisällä Madetojalla fiilistellen. Ihmisiä oli hauska katsella; osa näytti stereotypiseltä metallikansalta, osa taas oli garderobinsa juhlavimmissa vetimissä.
Katse kiinnittyi myös ihastelemaan komeita puitteita. Enpä ole noin hienossa konserttisalissa koskaan aiemmin päässyt käymään.

Konsertti alkoi todella upeasti The Days of Grays -levyn avausraidalla, "Everything Fades to Gray". Biisiä oltiin tuunattu, mikä sai raidan kuulostamaan mahtipontisemmalta kuin koskaan aiemmin. Kylmät väreet aloittivat heti rellestämisen pitin alaselkää.
Ennen konserttia oltiin Janin kanssa mietitty, että The Days of Graysin biisejä tullaan varmasti kuulemaan useampia. Lätty on selvästi sinfonisin Sonatan tuotannosta. Odotus piti kutinsa, ja levyn biisejä mahtui settiin useampia.
Monet soitetuista biiseistä olivat myös sellaisia, joita Sonatan normaaleilla keikoilla ei esitetä. Esimerkiksi Deathaura ja Love, sekä saipa Larger Than Life ensiesityksensä koskaan livenä. Lisää ainutlaatuisuutta konserttiin.
Jälkeenpäin tultiin miettineeksi, että miksi Deathaura esitettiin instrumentaalisena. Laulu aka T. Kakko olisi ollut paikalla, joten instrumentaalisuuden syy jäi hämäräksi. No, huikealta kuulosti joka tapauksessa!

Sonatan levyille hajautetusta karun rakkauden Caleb-saagasta kuultiin Juliet. Vastaavasti joka Sonata-keikan settilistan antia edusti "laula mukana" -balladi Tallulah. Kakko innosti yleisöä yhtymään lauluun, ja kylläpä tuli itsekin innostuttua hoilaamaan ääneen. :')
Vaikka konsertti olikin oikeasssa konserttisalissa järjestettävä ns. "hienompi" tapahtuma, se ei missään vaiheessa ollut kankeaa pönötystä, jossa olisi pitänyt olla vimpan päälle kankean protokollan mukaan.
Toki Kakko omalla räiskyvällä ja hauskalla persoonallaan kevensi tunnelmaa. Sonataan perehtyneet tietävätkin, millainen hulvaton tapaus bändin keulakuva on. Vitsailua ja ylitsevuotavia välispiikkejä mahtui tapahtumaan samalla tavoin kuin Sonatan tavalliseen keikkaankin.

Päästiinpä myös Silence-levyn puolentoista minuutin erikoisuus Revontulet kuulemaan livenä. Sinfoniaversio kappaleesta oli varsin veikeä, voi nam sentään! Tuon kun pääsisi kuulemaan uudestaan!
Varsinainen kohokohta (edellä mainittujen poimintojen lisäksi, miun huom; tässä kerrottu ei siis ole koko settilista) oli molemmat White Pearls, Black Oceansit. Ensimmäinen meni massiivisuudeltaan luihin ja ytimiin. Sinfoniaorkesteri sai biisin paisumaan aivan valtavaksi. Ääniaallot naulitsivat minut penkkiin vain ihastelemaan kuulemaani. Väitänpä, että ensimmäinen osa sinfonisena versiona oli yksi vaikuttavimmista asioista, mitä olen koskaan livenä kuullut esitettävän. Kaduttaa, etten älynnyt nousta seisoaltani taputtamaan, mutta korjasin virheen toisen osan lopussa.

Konsertti päättyi I Have Rightiin. Seisoen jaetuista aplodeista ei meinannut tulla loppua. Oulun sinfoniaorkesteri, kapelimestari Jukka Myllys ja tietty Kakko itse olivat kyllä ehdottomasti sen ansainneet. Sellainen uniikki konserttielämys, että oksat pois! Olisimme kyllä todella missattu jotain upeaa, jos emme olisi Ouluun raahautuneet.

Konsertin jälkeen Kakko olisi ollut Madetojan salin ravintolassa tavattavissa yhteiskuvia ja nimmareita varten, mutta jono oli massiivinen ja meillä rajallisesti aikaa. Nälkäkin kiljui vatsanpohjalla, joten katsoimme parhaaksi lähteä metsästämään ruokaa keskustasta ennen bussin lähtöä.
Seuraava puolitoista tuntia oli sanalla sanoen kamala. Syötävän etsiminen osoittautui haastavaksi. Kaikissa ruokapaikoissa oli paljon ihmisiä, joten sapuskaa olisi joutunut venaamaan liian kauan, eikä lautasta olisi ehtinyt tyhjentää ajoissa. Lähes kaikki kaupat ja kauppakeskukset menivät kuudelta kiinni, joten avoimen ruokakaupan etsiminenkin oli työn ja tuskan takana. Kaiken sinkoilun ympäri Oulun keskustaa kruunasi vappua juhliva kansa kaduilla ja epävakainen sää.
Voin vannoa, että olin todella onnellinen, kun pääsin lämpimään bussiin ahmimaan mukaan tarttunutta kanasalaattia. :'D

Kotimatka meni kuin siivillä. Insideläpät ynnättynä väsymykseen on yhtä kuin ilo ylimmillään. Päivän saldo oli vähän päälle kymmenen tuntia bussissa istumista.

Kokonaisuudessaan SonatA SinfonicA oli sellainen uniikki Sonata-elämys, mitä osasin odottaakin. Onhan se fakta, että harvemmin yhden suosikkibändinsä musiikkia pääsee kuuntelemaan sinfoniaorkesterin esittämänä. Varsinkaan, jos tämä bändi sattuu olemaan metalligenren edustaja.
Oli myös mukavaa vaihtelua päästä kuuntelemaan livemusiikkia ehtaan konserttisaliin hämyisen rock-klubin sijaan. Menisin ehdottomasti uudestaankin. (:

Tapahtuman innoittamana päädyin myös piirtämään sarjakuvatyylistä Kakkoa. Kuvaaminen oli kielletty, mutta kukaan ei kieltänyt piirtämistä! Kapinallista, kyllä. >)



Kiitos lukijoille!

2017/05/08

Belggari

"Woods of Ypres - Lightning & Snow"

Sain viime viikolla eräänä iltana pitkään hyllyssä seisseen kuulakärkipiirroksen valmiiksi. Yhtä suosikkikoirarotuani, belgianpaimenkoira groenendaelia, esittävän hurttaprojektin piti olla nopea ja yksinkertainen, mutta peijakas, eipä niin käynytkään! Piirrokseen hölähti yksityiskohtia reilummalla kädellä. Eräs ystäväni nauroi kuultuaan, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, miten tässä loppujen lopuksi käy. :')

Otin työn etenemisestä useampia vaihekuvia, mutta jostain syystä kuvat eivät loista laadullaan. Kameran asetukset olivat ilmeisesti päin mäntyä tai vanhaksi käyvä minijärkkärini alkaa laulamaan joutsenlauluaan.

Anyhow, valmis teos näyttää tältä:

deviantARTissa
"Belgian Shepherd", työvälineenä ainoastaan tavallinen sinimusteinen kuulakärkikynä. Piirros on kokoa A4 (21 x 29,7cm). Paperina toimi Lidlin piirrustuspaperi, paksuudeltaan 100 g/m2.

Ja sitten ilmoitusasiaa, Viisiminuuttinen hiljenee ainakin viikoksi. Suuntaan huomenna aikaisin tien päälle hyvässä seurassa ja kotiudun joskus sunnuntai-iltana. Palaillaan, ja jospa reissun jälkeen saisin luonnoksissa pyörivän viimeisimmän konserttipostauksen naputeltua julkaisukuntoon. (:

Kiitos lukijoille!

2017/05/03

Prisman mainosrallia - Brother Firetribe @ Tanssisali Lutakko 22.4.2017

"Brother Firetribe - Heart Full Of Fire (ft. Anette Olzon)"

Suomalainen hard rock/album oriented rock -bändi Brother Firetribe heräsi hiljaiselostaan, julkaisi levyn ja lähti kiertämään kotimaan keikkapaikkoja laajemmassa mittakaavassa.
Jyväskylän-keikalle tuli päädyttyä onnekkaan sattuman kautta, kun poikaystäväni voitti kaksi lippua tapahtumaan Levykauppa Äxän kilpailusta ja kysyi, lähtisinkö seuraksi katsastamaan showta. Vaikka Brother Firetribe olikin meikäläiselle entuudestaan tuntematon yhtye, ilmaiselle keikalle ei tarvitse kahdesti kysyä!
Kiinnostuksen kipinä leimahti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin Emppu Vuorisen soittavan kitaraa bändissä. Uuu, mikäs tämä tälläinen on?

Tehdessäni tuttavuutta Brother Firetriben tuotantoon kävi ilmi, että tiesinkin useampia heidän biisejään. Ja satavarmasti Taste Of A Champion on tuttu aika monelle. Prisma ftw!

Keikalle meneminen oli aivan erilaista kuin yleensä. Kummallakaan ei ollut tavoitteena päästä eturiviin, joten raahauduimme Tanssisalin hoodeille pari vaivaista minuuttia ennen ovien avautumista.
Sisälle mennessä hämmennystä aiheutti se, ettei keneltäkään kyselty papereita, vaikka keikan kylkeen oli isketty K18-leima. Tunsin itseni vähän hölmöksi, kun olin kaivanut passin valmiiksi käteeni todistaakseni olevani täysi-ikäinen.
Lippujen voittajille ei oltu jaettu konkreettista todistetta voitostaan, vaan kuulemma ovella oli nimi listassa. Miehekkeeni ei olisi tarvinnut ilmeisesti edes sanoa nimeään tai todistaa henkilöllisyyttään, kun meidät oltaisiin päästetty sisään pelkästään mainitsemalla Äxän kilpailun. Jopas jotakin.
Ehkä lipputiskin takana ollut henkilö tunnisti meidät, koska sama ihminen toi meille termarissa kahvia Amaranthe-jonotuksessa. Epätodennäköistä, mutta ehkä kuitenkin mahdollista. : D

Lisää hämmennystä kohdattin sisällä salissa. Vaikka emme suinkaan olleet ensimmäisiä jonossa, eturivi oli tyhjä. No jaa, vaikka siihen ei suunniteltukaan menevämme, niin ehkä salia olisi kuitenkin fiksuinta täyttää edestä. :'D
Odottelutunti kului, mutta salissa oli niin tyhjää, että ihan oudoksutti. En koskaan ollut nähnyt Tanssisalia niin tyhjänä. Pientä trafiikkia näkyi vain kahdella eri baaritiskillä. Eturiviin olisi päässyt kävelemään suoraan, vaikka paikalle olisi tullut reilusti ovien avaamisen jälkeenkin.
Odottelumusiikki oli myös huonoita, mihin olen törmännyt heti Nightiwishin Himoksen-keikan AC/DC-popituksen (moi vaan, inhoan AC/DC:tä XD) jälkeen.

Lämmittelijänä oli jyväskyläläinen indie rockia esittävä The Nights. En ollut kuullut biisiäkään bändiltä aiemmin, joten mitään ennakkofiilistä tulevasta ei ollut. Musiikki oli kuitenkin kivaa kuunneltavaa. Keikkaseuraani lainaten; "Ainakin parempi mitä Blind Channel". Ja kypsempi, teinipoikabändivibat eivät näiden herrojen uskottavuutta nakertaneet.
The Nights esiintyi ammatimaisin elkein, vaikka lauantain keikka olikin kuulemma bändin ensimmäinen. Ei olisi ikinä uskonut! No mutta, mikäs sen päheämpää, kun aloittaa keikkailu legendaarisesta Lutakosta.
Tekniikka heitti hieman kapuloita rattaisiin, mutta sellaista tapahtuu, kun livenä esiinnytään. Setin viimeisenä soinut biisi olisi kiva kuulla uudestaan. Raskaampana raitana se kiemurteli miellyttävästi kuulohermooni.
Lämppärin aikana saliin ilmeistyi jopa ihmisiä. Osa oli aivan fiiliksissä bändistä - jopa hämmentävässä mittakaavassa. Tai sitten kyseessä oli yleisön nousuhumala...


Kun The Nights oli päättänyt settinsä ja odoteltiin pääesiintyjää lavalle, väkeä oli jo selvästi enemmän. Sali tuntui jopa täydeltä.
Intron alkaessa soida, minun kohdalla taphatui perinteisesti. Innostus voimistui maksimiinsa ja fiilikset olivat korkealla, kun bändi aloitti Sunbound-levyn avausraidoilla, Sunbound ja Help Is On The Way.



Nimenomaan tämä Brother Firetriben uusin levy oli kolahtanut bändin tuotannosta (jota siis kahlasin vauhdilla läpi ennen keikkaa) eniten minulle. Sellaista hyväntuulista ja menevää musiikkia. Bändin aiemmista levyistä on tuntunut puuttuvan "sitä jotain", mikä koukuttaa kuuntelijan sille tielleen. Sunboundilla hieman valjua tunnetta ei tule, vaan bändi on saanut kokonaisuuden toimimaan aiempaa paremmin.
Herrojen marssiessa lavalle minua hämmenettiin taas, kun bändin laulaja Pekka Heino tuli morjestamaan yleisöä ja tarttui ensimmäisenä minua käpälästä. Käsipäivää vaan sinullekin. :')


Bändin basisti Jason Flink poseerasi mahtavasti kuvaajille, tosin oma kamerani ei pysynyt silloin vauhdissa.
Ylipäätään näistä muusikoista jäi tosi sympaattinen mielikuva korkeatasoisen esiintymisen lisäksi!



Ja tietty Vuorisen Emppu! Emppua ei saa missään nimessä unohtaa! :3 Mies toimi ehdottomasti vetonaulana keikalle lähtiessä. Nightwishin riveistä tutuksi tullut lavaa ympäri hassutteleva kitaristi oli siistiä päästä näkemään todella läheltä. Soitto kulki taatulla Emppu-laadulla, vaikka Brother Firetribe onkin musiikillisesti täysin eri kastia mitä Nightwish.




Settilista oli mukavan Sunbound-painotteinen. Tunnistin lähes kaikki biisit ja muistin jopa monen kipaleen sanatkin ulkoa, vaikka historiani bändin kanssa oli tuskin kestänyt kahtakaan viikkoa. Kertonee jotain biisien tarttuvuudesta, kun lyriikatkin luikertelevat vauhdilla muistiin. : D
Kohokohtia olivat myös biisit For Better of for Worse, I am Rock ja Heart Full of Fire. Jälkimmäisessä pääsi vähän viuhuttamaan lettiäkin! (y)


Keikka oli loistava, ja Brother Firetribe löi livenä ällikällä. Energinen ja hyväntuulinen show, ei mitään pahaa sanottavaa. Tosi mukava kokemus tällä tavalla vain narikan verran kustantaneeksi keikaksi!

Fiiliksiä hieman latisti yleisö, jolle vettä vahvemmat virvokkeet olivat maistuneet. Humalaisia ihmisiä oli turhan paljon, eikä koko salin toimiminen anniskelualueena ei ollut niin kivaa. Pelkäsin pari kertaa tungoksessa saavani tuoppi kourassa heiluvien ukkelien kaljat niskaani. Nam nam. :c
Juomasankareiden lisäksi ärsytti pari tyyppiä, joilla tärkein prioriteetti oli matkamuistojen metsästäminen. Minusta on äärettömän epäkohteliasta mennä käsi ojossa ja tussi hyppysissä vaatimaan nimikirjoituksia, settilistaa tai plektraa __kesken__keikan. Ihan oikeasti, antakaa muusikoiden tehdä työnsä rauhassa. Irtaimistoa saattaa saada, jos onni on myötä, mutta sitä ei vinguta kesken kaiken, jumaliste sentään.

Toisenlaisen raportin samasta keikasta voi lukea Infernon nettisivuilta. (:

Kiitos lukijoille!

2017/04/21

Tuliharja

"Alghazanth - Our Ascent Of The Tower"


Näyttääkö tutulta? Kyllä, kyseessä on sama luonnos, joka vilahti täytekuvana tässä postauksessa.
Hevosotus leimahti paperille yhteiskuntaopin ylioppilaskoetta edeltävänä iltana. Aivoni ulvoivat taukoa bruttokansantuotteista, EU-direktiiveistä, rahamarkkinoista ja kuntien hallintorakenteista. Käsitteiden kertaaminen tuntui sakkaavan pahasti, joten sysäsin kirjat hetkeksi sivuun, nappasin tyhjän kopiopaperin ja aloin sängyllä maaten luonnostella ajattelematta mitään. Sellaista rentoa nollaamista ilman mitään paineita piirtämisestä, jotta tietoa käsittelevät harmaat aivosolut saavat vetää hetken henkeä.
Aluksi näytti, että päädyn piirtämään pohjoisruotsinhevosta, mikä on yksi suosikkihevosrotuni. Mutta ei, paperille päätyikin fantasiamaailmasta repäisty kaviokas. No jaa, kun minusta on kyse, se ei kai ole yllätys kenellekään. :'D
Hevonen liekehtivän harjansa kanssa toi mieleeni erään Firenze-nimisen hevoshahmon, joka minulla oli joskus vuosina 2009-2010. Jännää, miten ajattelematta mitään tehdessä joskus vanhat hahmot pulpahtavat paperille itsestään alitajunnan syövereistä. Firenzellä oli leimuava harja, hehkuvat silmät ja syvänpunainen karvapeite. Eläin oli tosin tätä luonnostelemaani kevytrakenteisempi, mutta päätin silti lähteä tekemään tästä etäisesti tuota minun ala-aste aikoihin jäänyttä hahmoa muistuttavaa.

Luonnosteluun meni arviolta 20-30 minuuttia, minkä jälkeen syvennyin viimeistä kertaa abikirjan tiukkaan faktaan.
Yhteiskuntaoppi oli viimeinen kevään neljästä yo-kokeesta, johon osallistuin, joten viimeisenä pänttäysiltana olo oli samanlainen kuin Cooperin testin viimeisillä minuuteilla. Loppu häämötti, mutta vielä täytyisi pursitaa hampaat irvessä viimeiset energianrippeet itsestä ulos.

Myöhemmin skannasin luonnoksen digitaaliseen muotoon. Työskentely jatkui Paint Tool SAI -nimisellä kuvankäisttelyohjelmalla ja piirtopöydällä.


Tästä lineartin tekeminen lähtee. SAI on ehdottomasti paras käyttämistäni kuvankäsittelyohjelmista linejen tekoon. Paineentunnistus on hyvä, kuvaa voi pyöritellä portaattomasti ja ohjelma toimii jouhevasti ja kaatuilematta suurillakin tiedostoilla.


Otsaa ääriviivoineen lähempää. Ajattelin tekeväni otsapannan jalokiviin todella tarkat ääriviivat. Soikean suurimman kiven keskustasta olisi lähtenyt viivoja havainnollistamaan kiven eri särmiä ja tahkoja, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Otsapannan rubiinin ääriviivat olisivat muuttuneet kröhm... härön näköisiksi. Likainen mieli on ikuinen ilo vai miten se menikään... :__DD


Lineart valmiina. Tässä erityisesti korostuu, mikä vaikutus viivan paksuudella on kuvan eläväisyyteen. Niin pienellä detaljilla pystyy herättämään kuvan eloon tai vaihtoehtoisesti tekemään siitä kankean tasapaksun. Alaosan koristuksessa on erityisesti paksut ääriviivat, mikä saa kiekurat erottumaan selkeästi hevosesta ja kuvaan tulemaan etualalle.
Harjan ääriviivoittaminen jäi pariin apuviivaan. Otukselle oli tulossa liekehtivä harja, enkä halunnut kahlita itseäni ääriviivoihin sitä tehdessäni. Ja toisekseen, miulla ei ollut pienintäkään käryä, kuinka saisin liekit tehtyä. Olen viimeksi piirtänyt liekkejä silloin joskus ala-asteella, enkä ikinä digitaalisesti, joten tyhjästä piti lähteä.


Tasaiset värit tehtynä ja hieman taustaa. Tausta on tehty vain vetelemällä pitkin kangasta erilaisia teemaan sopivia värejä ja blendaamalla niitä reilusti yhteen. Simppelimmäksi ei juuri voi mennä. :'D Myös kiemuroiden terävien varjojen tekeminen aloitettu.


Seuraavaksi tein liekit. Maalasin ne digitaalisesti puhtaasti mututuntumalla edeten, joten melko realistiselta näyttävä lopputulos yllätti minut todella positiivisesti. Jestas. Se ei näytäkään oranssinpunaiselta oksennukselta, mitä olin aluksi pelännyt. XD
En silti tullut miksikään liekkiexpertiksi, toisinnon tekeminen vaikka paperille vesiväreillä olisi triljoona kertaa vaikeampaa. Vähintään. Digitaalisesti voi kuitenkin blendailla, blurrailla ja kumota tekemisään niin paljon helpommin mitä konkreettisesti paperille tehdessä.
Halusin tehdä liekit ensin, jotta osaisin mielessäni nähdä varjot ja valon hevosen karvapeitteessä. Tummasävyisen kuvan ja liekkien kaltaisen erikoisen valonlähteen takia niitä olisi ollut haastavaa hahmottaa kylmiltään.

Uskokaa tai älkää, tarpeeksi kauan piirrettyään silmä alkaa harjaantua näkemään valon ja varjon käyttäytymisen eri tilanteissa. Päähän rakentuu harjoituksen seurauksena oma pieni 3D-mallinnusstudio, joka oppii huomioimaan erilaiset valonlähteet ja esineiden - tai vaikka hevosten - pinnanmuodot. Mallia ei tarvitse, kun valon ja varjon "näkee", jos kuvassa tietyt elementit ovat jo kohdillaan.
Eräällä yläasteen kuviksen opettajallani oli aina tapana sanoa, että piirtäminen on näkemään oppimista. Viisaita sanoja.


Tuhruilu eteni mukavissa merkeissä kuunnellen J.R.R. Tolkienin klassikkon, Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäistä osaa, Sormuksen ritareita, äänikirjana. Keski-Maahan sijoittuvat tarinat ovat vetäneet minut lumoihinsa jo vuosia, ja niin kävi tälläkin kertaa. Kun yksi levy loppui, vaihdoin saman tien toisen. Ja toisen. Ja vielä yhden. Muistin kyllä, kuinka tarina etenee, mutten millään malttanut lopettaa.
Päädyin piirtäessäni myös kuuntelemaan kirjastosta täysin randomilla lainaamani suomalaisen Alghazanthin levyn, jolta postauksen biisikin on peräisin. Tosiaan, otin kirjaston leyvhyllystä käsikopelolla ensimmäisen raskaamman levyn, jota en entuudestaan tiennyt, lainasin ja kuuntelin. Ei suinkaan hullumpi tuttavuus. Ei ollenkaan sellaista tusinabläkkistä, jota kaikki paikat tursuavat. Eikä siitä käy kieltäminen, että bändin The Three-Faced Pilgrim -levyn kansi on upein koskaan.

Valmis teos näyttää tältä:

deviantARTissa
"Roihu", työvälineinä Wacom Bamboo Pen A6 Wide -piirtopöytä ja Paint Tool SAI -kuvankäsittelyohjelma.
Liekkien digituhertelun lisäksi pääsin kokeilemaan muitakin uusia juttuja tätä tehdessäni. En ole ikinä piirtänyt jalokiviä enkä tehnyt kuvaa alusta loppuun Paint Tool SAI:lla! Kokonaisuudessaan tämä oli kiva projekti, nautin paljon tämän tekemisestä. (:

Kiitos lukijoille!

2017/04/16

F_ckin' Sold Out - Amaranthe @ Tanssisali Lutakko 13.4.2017

"Amaranthe - Fury"

Ruotsalais-tanskalainen metallibändi Amaranthe on löytänyt paikkansa monien suomalaisten sydämmissä. Bändi heitti huhtikuun alussa peräti kahdeksan keikkaa Suomessa Maximalism Finland -kiertueellaan. Lähes kaikki konsertit olivat loppuunmyytyjä, mikä kertoo poppia ja metallia surutta yhdistelevän orkesterin suosiosta maassamme jotain.
Amaranthe on jännä ja tarjoaa jokaiselle jotakin: normaalisti metallia vierastavien on helppo päästä sisään popaphtavasti, miltei jopa Euroviisu-henkisesti, eteneviin ralleihin. Vastaavasti suihkussa ruostuva metallisti saa soittolistoilleen jotain melkoisen uniikkia; raskaampia viisuja, jotka saavat leijonanharjan lisäksi tanssijalan liikkeelle.

Itselleni Amaranthe on tuttu jo alkuvuodesta 2014. Bändin musiikkia on hiipinyt kuunteluun vaivihkaa enemmän ja enemmän.
Koska Suomen-rundi arvatenkin ylsi kotikaupunkiini asti ja keikkaseuraa oli tiedossa, niin pitihän Lutakkoon tietysti lähteä!


Koska vaatekaapissani oli aukko Amaranthen bändipaidan osalta, koristauduin keikkaan sopivasti tekemällä bändiaiheiset kynnet! Inspiraatio lähti Maximalisim-levyn kansitaiteesta. Pieniä nuhruisuuksia noihin jäi, mutta tulihan noista aiheeseen sopivat.
Perinteistä "täs mie keikalle lähdössä jeejee" -kuvaa en tullut napanneeksi.

Matka Tanssisalin oville sujui pankkiautomaatin ja karkkikaupan kautta. Olimme Janin kanssa paikalla kolmisen tuntia ennen ovien avaamista. Paikalla oli meidän lisäksi muutama jonottaja. Ei tällä kertaa jonoteltu kahdestaan, jopas jotakin! Tuli siinä jonottaessa jopa hieman jutusteltua muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä, yllätin itseni olemalla sosiaalinen. :'D

Lutakonaukiolla oli - ylläripylläri - taas kylmä. Jäätävä tuuli yritti itsepintaisesti luihin ja ytimiin. Onneksi nahkarotsista ei tuullut läpi, mutta muut paikat olivat viiman armoilla (se tunne, kun hame meinaa jatkuvasti nousta tuulenpuuskassa...). Luntakin tanssahteli välillä taivaalta. Finnish Easter, indeed.
Tanssisalin työntekijät olivat kuitenkin kultaisia. ♥ Meille tuotiin kahdet kahvit termarissa ja sisälle pääsi tarvittaessa vessaan. Niin kilttiä, arvostan korkealle!
Loppujen lopuksi kolme tuntia kului. Yhdessä jäätyminen ei ole ollenkaan niin paha mitä yksin! Jonotusevääksi ostetut suklaat eivät tosin minulle oikein maistuneet. Jännitän joitakin keikkoja etukäteen, varsinkin kun bändiä menee katsomaan ensimmäistä kertaa. Välillä pitää myös täristä innostuksesta, niin ei siinä oikein ruokaa tee mieli. Sitä paitsi jäinen suklaa ei ole herkkua.

Sisälle suihkaistiin narikan kautta ja saimme paikat vasemmasta laidasta eturiviä. Odottelutunti meni sulaessa hyvän musiikin tahtiin ja merchständin antimia pohtien lavan edustalla.

Amaranthen lämmittelijänä soitti oululainen Blind Channel. Olin kuunnellut ennen keikkaa pari maistiaista bändistä Spotifystä, joten tiesin hieman mitä odottaa.


Blind Channel oli ihan hyvä. Heitä kuunteli jonkin aikaa mielellään, mutta lämppärisetin lopussa aloin tympäytyä. Poikabändiviboja aiheuttava poppoo esiintyi energisesti, mutta yritti huudattaa turhan paljon yleisöä, jonka intressit selvästi olivat Amaranthessa.
Tai no valtaosalla oli, nimittäin olipa eturivin oikeassa laidassa Blind Channelin kirkuvia tr00 fanityttöjä. Se rääkyminen oli minusta lähinnä tragikoomista. :'D
Blind Channelin settiin kuului Macklemore-cover biisistä "Can't Hold Us". Hämmennyksekseni muistin bisin kertosäkeen sanat ulkoa. Metalliuskottavuuteni, jota tosin koskaan ei ole edes ollutkaan, mureni silmissä sillä hetkellä.

Lämmittelijän lopetettua saimme odotella hieman pääesiintyjää. Sillä välin eturiviin vasemmalle puolelleni tunki puoliväkisin joku mieshenkilö, joka yritti havitella paikkaani. Nojasin kiusallani ukkeliin, että minun paikkaa ei viedä. Mur, olen jonottanut sen eteen!
Kun intro alkoi soida, innostus väreili kropassani päästä varpaisiin. Merkillisen pitkä intro oli hypnoottinen, jossa oli panostettu upeasti valojen ja musiikin ajoituksiin.
Mutta sitten. Oikealla lavan perällä alkoi savuta oudosti. Savu ei todellakaan tullut savukoneesta ja paha haju täytti salin edustan. Lavalle juoksi roudari tmv. tyyppi heilauttaen kättään kaulansa kohdalla. Intro loppui sillä hetkellä kuin seinään.
Pahan hajun lisäksi hämmennys valtasi salin. Mitä oikein tapahtuu?

Hetken päästä intro jatkui ja bändi pääsi lavalle. Todennäköisesti lavan perällä oli tapahtunut oikosulku, joka oli käräyttänyt jotain. En tiedä varmaksi, mutta konsertin vaatima sähkölaitteiden määrä on jäätävä, joten oikkari ei ole suinkaan mahdoton. Onneksi ei sen pahempaa!
Hieman sääli tosin, ettei huikeasta introsta tullut sulavaa siirtymää setin ensimmäiseen biisiin, Maximizeen.



Oli miten oli, Maximize kiskaisi minut jo innolla mukaan heilumaan ja laulamaan mukana. Biisi on syksyllä julkaistun Maximalisim-levyn avausraita ja ehdottomasti yksi lätyn kovimmista kipaleista.
Bändi mukaili uuden levyn biisijärjestystä siirtyessään Maximizesta Boomerang -biisiin. Tosi hauska biisi laulaa mukana!




Keikan setti oli alusta loppuun todella kova. Itselleni Maximizen lisäksi muita huippukohtia olivat mm. Hunger, The Nexus (eka Amaranthe-biisini koskaan, woo!), On The Rocks ja Fury, joka päätyi postauksen biisiksi soituaan keikan jälken repeatilla ihan liikaa... Mutku tykkääään. ;__;
Uuden levyn huonommatkin biisit toimivat livenä yllättävän kivasti. That Song oli ollut ärsyttävä ensi kuulemalta lähtien, ja olenkin monta kertaa vastustanut kiusausta skipata raidan. Endlessly taas on herkkä, nätti lyriikoiltaan ja bändin keulakuva Elize Ryd laulaa kauniisti, mutta biisi on yksi iso teennäiseltä tuntuva klisee. Arvasin lyriikat melkein ensi kuulemalta. Kipale ei tarjoa mitään uutta universumissa, tylsää.




Amaranthinen aikana olisin halunnut kaapata seurani kainaloon, mutten lopulta tohtinut häiritä. :')
Olisin samalla myös tiivistänyt eturiviä oikealle ja antanut vasemmalla puolelleni tunkeneelle torvelolle sanattoman viestin, että nyt on tilaa. Tyyppi oli nimittäin lopulta luovuttanut minun kanssani, eikä enää ollut yrittänyt tuuppia. Kuten sanottua, miun paikkaa ei viedä!




Yllä olevan kuvan laatu on kämänen, mutta tuo Henrik Englundin (kuvassa oikealla) ilme! Huomasin ujostelevani herraa pari kertaa keikan aikana, koska miehen jämäkkä katse tuntui porautuvan lävitseni.
Bändin basisti Johan Andreassen kiitteli suomalaisia kiertueen loppuunmyydyistä keikoista. Hän jopa heitti ilmaan ajatuksen, että saisimmeko Hartwall Arenan kokoisen paikan loppuunmyydyksi, jos Amaranthe joskus esiintyisi siellä.
Encoressa soitettiin lisää loistavia kipaleita. Sieltä tuli niin Digital World kuin Drop Dead Cynical! Keikka loppui viimeisenä mainittuun biisiin. Show tuntui olevan liian nopeasti ohi.



Kumarrusten jälkeen settilistat vaihtoivat omistajaa. Keikkaseurani oli onnekas ja sai kuin saikin illan biisilistan mukaansa. Kun bändi oli mennyt menojaan, iskin silmäni lavalla olevaan plektraan. Lähelläni oli sopivasti yksi järkkäri, joka uskomattoman kilttinä kipaisi sen pyynnöstäni minulle. ;__; Tanssisalin henkilökunnan ystävällinen ja palvelualtis asenne ei todellakaan jättänyt keikkailtana kylmäksi. Pitäisi varmaankin laittaa heille positiivista palautetta, sillä näin upeaa palvelua tuskin monella keikkapaikalla saa!

Lavan edustalta purkauduttiin kurkistamaan merchständin antimia.


Mukaani lähti Maximalism-kuosilla varustettu paita. Olin kuolannut vastaavaa netissä jo aikaisemmin, mutta paitaa myytiin vain bundlena, ei lainkaan yksittäisenä. Amaranthen levyjen kansitaide on omalla tavallaan viehättänyt ja erityisesti tämän viimeisimmän albumin kansi on ollut mieleeni! Paita on siis arvatenkin oikea ihanuus. ♥ Oli jopa sen väärti, että jouduin sönkkäämään englantia ständillä. Jo omalla äidinkielellä kommunikointi railakkaan keikkariekkumisen jälkeen on tuskaa, saati sitten jollain muulla kielellä... English.exe has stopped working. .__.
Pitää vain muistaa leikata kokolappu paidasta pois, sillä Jani osti tismalleen samanlaisen paidan, eikä meistä kumpikaan halua paitojen menevän sekaisin. :''D Saatiin vieläpä viimeiset s-koon Maximalisim-paidat, ja meidän jälkeen myynnissä oli eioota.

Plektra lähempää.
Illan settilista, vieläpä tosi hyvässä kunnossa oleva!


Kuten tekstistä on varmaan käynyt ilmi, että keikka oli loistava. Edes minkäänlaista keikkamasista ei ole päässyt iskemään, koska olen vain jälleen hurjan onnellinen, että pääsin kokemaan jotain näin mahtavaa - vieläpä hyvässä seurassa!
Rakkauteni Amaranthen musiikkin voimistui myös kertaheitolla. En olisi uskonut, että tulen fanityttöilemään näin paljon bändin perään, joka näinkin härskisti sotkee poppia ja metallia biiseissään, mutta toisin kävi. Musiikki voittaa jälleen kerran.

Illan viimeisellä bussissa istuessa tehtiin päätös, että jos Hartwall joskus oikeasti toteutuu, siellä ollaan.
Eturivissä.

Kiitos lukijoille!

2017/04/12

"Jos joku sanoo sinua introvertiksi, sano kiitos"

"In Flames - Alias"

Olen pistänyt merkille, että lukion päätyttyä miulla on ollut silmitön himo kirjoittaa ja myös lukea erilaista kirjallisuutta. Ehkäpä siksi, että motivaationi ei valahda niin sanotusti kankkulan kaivoon, eli moniinkin aineisiin, jotka eivät minua kiinnosta. Tällöin motivaattorina toimii vain kurssin läpäisy. Se jos mikä on motivaattori, joka ei ole kovinkaan vankkaa tekoa.

Mutta nyt höpinää kirjasta, johon samaistuin todella vahvasti.


Lainasin ystävältäni kirjan nimeltä "Introvertti - työpaikan hiljainen vallankumous".
Kirjan on kirjoittanut ruotsalainen Linus Jonkman - mies, tituleeraa itseään reilusti introvertiksi. Teos on reilut parisataa sivua pitkä sukellus tähän vetäytyvämpään persoonallisuustyyppiin, joka ei istu nyky-yhteiskunnan ylenpalttista sosiaalista aktiivisuutta kannustavaan muottiin. Tyyppiin, joka saa voimaa itsenäisestä tekemisestä ja jonka ajatukset leviävät pahemmin kuin Jokisen eväät ympäröivästä ihmishälystä.
Kirjan luettavakseen saanut ekstrovertti oppii ymmärtämään vastakohtansa tarpeita paremmin. Jonkman korostaa napakasti läpi kirjan, että introverttiys ei ole mikään ihmisen psyykkeen häiriö (vaikka jotkut jenkkilässä & WHO ovat niin suunnitelleet, raahgh haistakaa kukkanen) vaan sisään rakennettu persoonallisuus.

Opusta lueskeleva introvertti taas saa vihdoin ansaitsemansa synninpäästön omasta luonteenomaisesta toiminnastaan, joka mitä todennäköisemmin on aiheuttanut tuskastumista jossain vaiheessa elämää. Länsimainen yhteiskunta - varsinkin Atlantin toisella puolen - rakentuu ekstroverttien ehdoilla. Räiskyvä sosiaalisuus on hyve. Maailman väestössä vähemmistönä esiintyvä introvertti persoonallisuustyyppi ymmärretään täten helposti väärin. Introverttiys ei tarkoita sosiaalista vammaa. Se ei myöskään tarkoita, etteikö henkilö pitäisi ihmisten seurasta tai olisi potentiaalinen seuraava Anders Behring Breivikin kaltainen ihmishirviö. Introvertti tarvitsee omaa tilaa samalla tavalla kuin eksovertti ympärilleen ihmisiä pysyäkseen energisenä.
Ja mikä tärkeintä, kummassakaan persoonallisuustyypissä ei ole mitään pahaa. Molempia tarvitaan.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisin lukenut kirjaa syvimmästä itsestäni. Jonkmanin kuvaukset osuivat millilleen maalitauluunsa. Just noin, oon ihan tismalleen tuollainen. Tuntui siltä, että kirjan kirjoittanut mies olisi tuntenut minut läpikotaisin ja tiennyt kuinka reagoin erilaisiin asioihin. Se oli miltei pelottavaa, mutta samalla helpottavaa. Maailmassa on muitakin samanlaisia! En ole ainoa, woo!
Olen kyllä tiennyt jo pidemmän aikaa olevani introvertti. Yläasteella ollessani tapanani oli istua perjantai-iltaisin pitkälle yöhön tietokoneen ääressä lukien Wikipediasta lukemattomia artikkeleja eri aihealueista. Milloin luettiin taidehistoriaa, tietotekniikkaa, musiikkia, sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja, madonreikiä, persoonallisuuspsykologiaa... Käytännössä ihan mitä vain tästä ja naapuriuniversumista. Artikkelikaupalla. Termi "introvertti" tuli siinä samalla vahingossa tutuksi introverttiydestä lukiessa, vaikka tämä mahtavana pitämäni tapa viettää perjantai-iltaa on jo äärimmäisen introvertti. :'D

Vaikka introverttiydellä on negatiivinen kaiku, persoonallisuustyypin olemassaolon tietäminen on helpottanut minua. Tämä näkökulma tulee ilmi myös Jonkmanin kirjassa. En ole enää ajatellut olevani vain ujo, häiritsevän paljon omaa tilaa rakastava luonnonoikku, vaan olen introvertti.
Muutama vuosi sitten somessa "the juttu" oli Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori, eli persoonallisuustesti, jota kautta sai selville verttiytensä lisäksi paljon muutakin. Se tuntui nostavan introverttiyttä esille, vaikkakin toisinaan negatiivisessa valossa.
Tein testin huvikseni uudestaan joku aika sitten, ja siitä pulpahti jälleen sama tulos kuin aiemmin. Olen INTJ (joka muuten on naisilla äärimmäisen harvinainen, ehkä siksi netissä näkyy meemejä, jotka väittävät INTJ-naisten olevan yhtä yleisiä kuin yksisarviset), vieläpä testin mukaan lähes äärimmäisyyskiin viety karikatyyrinen versio tyypistä. Oho.


Introvertti - tyopaikan hiljainen vallankumous on kirjana miellyttävää luettavaa, vaikka verttiyksien pohtiminen ei olisikaan oma juttu. Jonkman kirjoittaa elävää, huumorilla ryhditettyä tekstiä, josta löytyy oman elämän todellisia esimerkkejä kuin viittauksia klassisiin psykologisiin kokeisiin. Teksti vie mennessään ja luinkin ensi-istumalta kirjasta 110 sivua. Kirja oli helppolukuinen ja monipuolisesti aihettaan käsittelevä.

Suosittelen lämpimästi, mikäli olet itse introvertti tai muuten vain aiheesta kiinnostunut! :)

2017/04/06

Huimimmat kaksi päivää koskaan

"Shinedown - Sound of Madness"

Jos olisin tiennyt viime viikon torstaina herätessäni millaiseen hullunmyllyyn joudun kahden seuraavan päivän aikana, olisin yhä luullut olevani höyhensaarilla.

Kuvalähde
Paikallisessa taidegalleriassa järjestettiin toista kertaa Nuorten taideviikko. Viikon kestävään taidenäyttelyyn oli koottu kuvataiteen parissa viihtyvien lukiolaisten teoksia pitkin Keski-Suomea. Idea on lähtöisin humanistisesta ammattikorkeakoulusta, ja minä sain kunnian olla jo ensimmäisellä kerralla vuosi sitten mukana. (y)
Lukion kuviksen opettajani kanssa tämän kevään taideviikosta oli joskus ohimennen kouluruokalassa puhetta, kun kysyin lupaa viedä töitä kotiin. Muuta muistikuvaa ei ole, mutta olin tuolloin todennäköisesti keskittynempi lounasta mouruavaan vatsaani. 

Torstaina taideviikko jostain syystä pätkähti mieleen, kun olin tullut aamulla naapurikaupunginosassa vietetyn yön jälkeen kotiin. Liekö takaraivossa kutkutteli kuudes aisti, sillä tietokoneen avattuani pääsin lukemaan kutsua taideviikon lehdistötilaisuuteen seuraavalle päivälle. Miun oli kuulemma määrä puhua bloggaamisesta ja vloggaamisesta. Jaiks.
En ole koskaan harrastanut vloggaamista, mutta bloggaamista sitäkin enemmän. Kyllähän se jo Viisiminuuttisen iästä tulee ilmi, syksyllä vietetään blogin viisivuotissynttäreitä! Tosin tämä blogi ei ole ehkä se stereotypisin minun viiteryhmän ajatustenjakokanava, joka imisi lukemattomia lukijoita syövereihinsä. Kirsikaksi kakun päälle kuvapalvelu Photobucket oli haistattanut pitkät ja laittanut kuvat näkymättömäksi monista postauksista. En myöskään tiennyt heti alkuun, mitä tekeleitäni esille päätyisi. Olen äärimmäisen tarkka sen suhteen, mitä haluan esitellä, kun mahdollisuus tulee tehdä se suuremmalle yleisölle.
Hikikarpaloiden helmeily otsalla oli taattu. En olisi kovinkaan hohdokas puhuja lehdistötilaisuudessa... Ja myönnnetään, olen myös tosi ujo tuollaisessa tilanteessa! Huomion keskipisteenä oleminen on minulle kaikkea muuta kuin luontevaa.

Perjantaihini mahtui myös jo muuta lukkoon lyötyä ohjelmaa, muun muassa ammattikorkeakoululla oleilua, parrakkaan herraseni kanssa suunniteltua illanviettoa ja niin edelleen. Kiirettä pitäisi.
Laitoinkin opettajalleni pari otetta kauhun ja innostuksen sekaisesta tajunnanvirrasta Wilma-viestillä, minkä jälkeen soitin yhteen firmaan yhden työpaikan perään ennen ystäväni kylään tuloa. Olisin jopa saanut puljusta töitä, mutta kieltäydyin. Miun olisi pitänyt aloittaa niin pian, ettei kirjoitusten jälkeen suunnittelemastani lomasta olisi tullut mitään. Vaikka työt ovat kiven alla, päätin olla itselleni kerrankin reilu ja sallia hengähdystauon ennen pääsykokeita. Ei se toteudu, jos sukkuloin tänänhetkisen työni lisäksi toisen fyysisen työn parissa. Voi myös olla, että omilleen muuton ja korkeakouluopintojen aloittamisen jälkeen mitään mahdollisuutta tälläisen loman pitämiseen ei enää ole.
Sitten soikin ovikello, ja ystäväni tuli käymään. Olin varmastikin pyörällä päästäni kaiken takia, mutta rennon rauhallinen jutustelu kahvikupin ja pleikkaripelin äärellä tuli tarpeeseen!
Järjestelin samalla perjantain aikatauluja. Ammattikorkeakoululla käynti, lehdistötilaisuus ja myös näyttelyn avajaiset, olisin kaikissa paikalla. Ystäväni ja poikaystäväni lupautuivat lähtemään kanssani illan avajaisiin. Olen molemmille äärimmäisen kiitollinen, että he pystyivät mukautumaan aikatauluihin lyhyellä varoitusajalla ja liittymään seuraan.


Illalla torstaina kävin vielä niin kovilla kierroksilla, ettei nukkumisesta tullut mitään. Pyörin lakanoiden välissä tuskastuneena jännittäen seuraavaa päivää.
Aika kului ja kellon viisarit lähestyivät koko ajan uhkaavasti aamun aikaista herätystä. Sekään ei suinkaan parantanut unen tuloa. Suomenruotsissa on mitä osuvin sanota; "ligga på ågå". Vapaasti suomentaen se tarkoittaa aikaisen herätyksen aiheuttamaa tuntemusta, jonka vuoksi uni ei yöllä sängyssä kaiherra silmää.

Perjantaiaamuni alkoi ammattikorkeakoululle suihkimisella. Alla oli kahden ja puolen tunnin yöunet, joten olo oli kerrassaan mielenkiintoinen tujusta aamukahvista huolimatta.
Olen tässä viidennen jakson aikana tehnyt amkin tutustmiskurssia. Motiivini kurssille ovat olleet kahdenlaiset.
     a) tarvitsin yhden kurssin valmistumiseen
     b) tähtään lukion jälkeen tämän kaupungin amkkiin, joten olisi kiva saada käytännön tuntumaa kouluun jo etukäteen

Kurssi on ollut tähän mennessä oikein kiva. Työmäärältään myös lukiokurssiksi ihanan rento!
Oma tutustumiseni on keskittynyt tieto- ja viestintätekniikkaan, mikä oli melko lailla harmaata aluetta ennen tätä. It:lle keskittyminen oli pitkälti vahinko - jokseenkin todella onnekas sellainen. Miulle tuli muun muassa ihan uutena asiana, että insinöörin työväline voi olla myös Photoshop ja piirtopöytä! Työssä kysytään myös yllättävän paljon luovuutta. Toki myös tekninen puoli kiinnostaa paljon. Olen ehkä vähän nörtti, joka on ala-asteelta asti halunnut oppia datamasiinoista koko ajan enemmän. No, nörtti on minun maailmassani arvonimi - oli sitten tekniikka-, tiede-, taide- tai joku muu nörtti. :') Viihdyin taas amkilla hyvin, ja unohdinkin osan väsymyksestäni sähköelektroniikan labraan.

Kotiin tultuani miulla oli hetki luppoaikaa ennen gallerialle lehdistötilaisuuteen lähtöä. Keksin käyttää sen hyödyksi ja tehdä korkeakoulujen yhteishaun. Samalla loppui jahkaaminen siitä, laitanko insinööriopinnot haussa ensimmäiseksi.


Vähän vaan jännittää, miten lyhyen matikan ja pakollisten fysiikoiden ja kemioiden käyneenä naisen käy... Pitää toivoa parasta, ja onneksi olen edes käynyt sen lyhyen matikkani hyvillä arvosanoilla!
Toisen pienen hetkeni käytin lounaan pikaiseen syömiseen ja kolmannen kahvikupillisen juomiseen (ping, kofeiinipärinät!). Sitten pitikin mennä.

Vaikka olinkin ollut vuosi sitten mukana ensimmäistä kertaa Nuorten taideviikolla, en ollut koskaan käynyt Seminaarinmäellä sijaitsevassa Galleria Beckerissä. Viime vuonna en yksinkertaisesti ehtinyt sinne. Vastapäätä yliopiston kirjastoa sijaitseva galleria on toki pistänyt silmään, sillä noin kaunista ja vanhaa rakennuskantaa ei tässä kaupungissa juuri ole.
Lehdistötilaisuuden aluksi Keskisuomalaisen toimittaja haastatteli meitä. Kysymykset keskittyivät pitkälti kuvataideharrastukseen, tulevaisuuden suunnitelmiin tuhruilun parissa ja teostemme perimmäisiin ideoihin. Joitakin meistä haastateltiin yksittäinkin, ja sain kunnian olla yksi niistä. Meitä myös kuvattiin yhdessä ja erikseen. Luojan kiitos olin meikannut aamulla kunnolla, olisin helottanut muuten punaisempana kuin hiukseni lehtikuvissa!
Keskisuomalaisen lähdettyä istumme Beckerin keittiöön juomaan kuumaa. Allekirjoittaneen kuppiin päätyi vaihteeksi teetä. Olisin muuten saanut yliannostuksen kahvista siltä päivää... Jutustelimme rennosti kuvisopejen ja Jyväskylän taiteilijaseuran ihmisten kanssa. Keskustelun tunnelma oli lämmin ja jännitys lehdistötilaisuudesta alkoi viimein purkautua. Kunnes kävi ilmi, että YLEkin on tulossa tekemään suoraa radiolähetystä meistä. Jaa että mitä?
YLEn toimittaja liittyi hetken päästä seuraamme, ja hän paljastui todella mukavaksi ihmiseksi. Tunnelma pienessä hallitun kaaoksen täyttämässä keittiössä pysyi yhä rentona ja lämpimänä.

Radiolähetyksen alun odottaminen oli kuumottavaa. Jättäydyin itse sivummalle ja tsemppasin mieluummin muita puhumisessa. Hauskempaa niin. : D Kaikki suoriutuivat puhumisesta kuin ammattilaiset, eikä ennen lähetyksen alkua ilmassa väreilleestä jännityksestä ollut tietoakaan. Ehdottomasti aplodien arvoinen suoritus!

Illan avajaiset olivat jo lehdistötilaisuutta monin verroin rennompi tapahtuma. Paikalla oli taiteilijaseuran ihmisiä, opettajia, näyttelyyn osallistuvia taiteilijoita, heidän läheisiään ja tuttujaan. Boolilasien ja pikkusyötävän äärellä jutusteltiin ja kierreltiin näyttelyä.
Vauhdikkaat päivät ja huonosti nukuttu yö alkoivat pikku hiljaa vaatia veronsa. Vaikka minulla oli ollut ainutkertainen ja mielettömän huima päivä mahtavien ihmisten kanssa (kiitos kaikille! ♥), en voi kieltää olleeni hieman helpottunut, kun lähdin Janin käsipuolessa valumaan kohti kotia.


Olin säästänyt tätä Rovaniemeltä Mandragorasta (jos käyt Roissa ja tykkäät kahvista/teestä/suklaasta, käy Mandragorassa!) ostamaani suklaata johonkin spesiaaliin hetkeen, ja viime perjantai todella oli sellainen. Harmi vaan, että tuo suklaa oli aika kamalaa. Liikaa lakritsia. :c

Keskisuomalainen 2.4.2017. Klikkaa juttu suuremmaksi! Sukunimeni on ahkerasta tavaamisesta huolimatta kirjoitettu väärin. Voi jösses soikoon, tuollaista väännöstä en ole siitä aiemmin nähnytkään...
Yhteenvetona kaikesta, elämä osaa olla todella yllättävää. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
Tämä tosiaan oli minulle kolmas taidenäyttely, jossa olin mukana "taiteilijan" asemassa vuoden sisään. Hullua, mutta samalla upeaa.


Kiitos lukijoille!