2017/07/10

End of an Era

"Nightwish - Last Ride of The Day"

Sain lauantaina sähköpostin, jota luulin aluksi niin harmittomaksi, etten edes meinannut avata koko viestiä. Mainoskirjeitä tulee ja menee, en yleensä jaksa uhrata aikaani moisiin turhuuksiin.

Olisikin ollut pelkkä mainoskirje. 

Photobucketin lähettämäästä viestistä paljastuikin sellainen pommi, että se kuulosti vähintään vitsiltä.

Olen käyttänyt Photobucketia Viisiminuuttisen kuvien hostaamiseen periaatteessa ihan alusta asti, vuodesta 2012 lähtien. Sivusto on ollut ilmainen, yksinkertainen ja varsin jepa blogia varten. Alkuvuodesta saitti alkoi nikotella , ja siirsin ahterini Phohtobucetissa toimimattomieni kuvineni kera Flickriin. Olin onnellinen, ettei minun tarvinnut siirtää kaikkia blogin kuvia uudelle sivustolle.
Photobucket-tililläni on noin 1100 kuvaa, joilla on tavalla tai toisella funktionsa Viisiminuuttisen teksteissä tai ulkoasussa. Kaiken korjaamisessa olisi ollut hillitön työ, erityisesti kun kaikkia kuvia ei tietenkään ole tietokoneeni kovalevyllä enää tallessa. Kuvat piti ladata ensin Photobucketista koneelle, sitten Flickriin ja sen jälkeen vielä linkittää tänne. Hirveä homma.

Sähköposti näytti tiivistettynä tältä:



Englantia ymmärtämättömille, mailissa ilmoitetaan, että olen käyttänyt Photobucketia kuvien hostaamiseen ("varastoimiseen" internetissä ja linkittänyt niitä auki suoraan "varastosta" erilliselle sivustolle). Se ei Bucketille enää sovikaan, vaan minun pitäisi päivittää tili maksulliseen versioon, jotta voisin jatkaa samaan malliin.

Kuvien hostaamisessa kolmannelle osapuolelle ei ole mitään kriminaalia. Netti tursuaa erilaisia palveluja, joita ihmiset käyttävät esimerkiksi blogeihinsa ja nettisivuihinsa. Se säästää Googlen palveluiden tallennustilaa ja joskus tarjoaa pikselihöttövapaamman vaihtoehdon kuville.
Jos et lataa blogisi kuvia suoraan Bloggerin tekstieditoriin, sinäkin todennäköisesti käytät kolmannen osapuolen kuvahostauspalvelua. Älä pelästy, et tee mitään väärin.

Ellet sitten ole Photobucketin käyttäjä.

Photobucket vaatii kuvahostaamisesta maksua, joka on aivan päätön. 399 jenkkidollaria vuodelta. Karkeasti arvioituna se tekee 380 euroa. Naurettavaa. Ei kukaan maksa tuollaisesta palvelusta noin paljon, kun vastaavanlaisen (ja vielä paremman) saa ilmaiseksi. Kaiken lisäksi kyse on vuosihinnasta. Bucket vikisee joka vuosi sinulta melkein neljä hunttia, jos haluat linkittää yhdenkin kuvan auki ulkopuoliselle sivustolle.

Ei kukaan ole niin palikka, että suostuisi moiseen. Tai ainakin toivon koko sydämestäni niin.

Koska suurin osa Viisiminuuttisen kuvista tosiaan on perkeleen ahneen Kuvaämpärin uumenissa, joutuisin käytännössä käymään koko blogin kuvituksen alusta asti läpi. Lataamaan kuvat ämpäristä koneelle, lataamaan uudelle sivustolle ja linkittämään tänne. Photobucketista kuvien lataaminen tosin on melkoista tervanjuontia sivuston hitauden vuoksi, joten joutuisin viettämään pienen tai suuremmankin ikuisuuden homman parissa.
Ei minulla yksinkertaisesti ole aikaa sellaiseen.

Tämän takaiskun tultua aloin miettimään blogin tulevaisuutta tosissani.
En halua jatkaa blogia, joka on ulkoasullisesti täysin rikki tai vaihtoehtoisesti postauksista rapiat kaksisataa on piilotettuna kuvattomuuden vuoksi. Galleria-sivun kuvalinkityksistä puhumattakaan. Perfektionismiin taipuvainen luonteeni ei salli sitä. Jos teen jotain, teen sen kunnolla. Tai sitten en tee ollenkaan.

Elämäni on myös valtaisan muutoksen alla.

Alle kolmen viikon päästä edessä on muutto ensimmäistä kertaa omilleen. Jännittää! Minä ja poikaystävä (eli siis tuleva avomieheni) saatiin juhannuksen alla tieto, että melkein vuoden jonotus opiskelija-asunnon perään kantoi hedelmää.
Takuuvuokra on maksettu, vuokrasopimukset allekirjoitettu, muuttoauto varattu, muuttoilmoitukset maistraattiin ja postille tehty ja monia käytännön asioita mietitty. Silti tehtävää on vielä kasapäin, ja varsinainen pakkaaminen on molemmilla vasta edessä.
Sen lisäksi olen tosiaan kokopäiväisesti töissä aina muuttopäivään asti, joten aikaa muuttojuttujen vitkutteluun ei ole. Pitää myös luonnollisesti ehtiä levähtämään. En halua todellakaan hiidellä unisena zombina työpaikalla asiakkaiden ja kivojen työkavereiden edessä.

Eikä kaikki muuttotekeminenkään siihen lopu, kun viimeinen laatikko on kannettu kynnyksen yli sisään.
Oman kolon lattaimisessa on oma puuhastelunsa, enkä kiellä sitäkään, eikö yhteiselämän aloittamisessa ole pientä opettelua alkuun. Ollaan kuitenkin poikaystävän kanssa kuljettu aika pitkä, mutta samalla myös huikea, matka kaukosuhteesta lähisuhteen kautta avoliittoon. Tietokoneella blogin fiksaamisen sijaan haluan viettää aikaa miehekkeeni kanssa ennen kun meillä molemmilla syksyllä alkaa opinnot täydellä teholla. Sen takiahan me hynttyyt yhteen laitetaankin, että saadaan olla enemmän yhdessä.
Ja koulun alun jälkeenkin sama homma, jos meillä on vapaa-aikaa samaan aikaan, ei olisi kovinkaan mukavaa, jos se hurahtaisi molemmilla eri puolilla asuntoa nyhjöttäen.

Jep, suuntaan koulun penkille elokuun puolivälin jälkeen.
Sain kesäkuun viimeisellä viikolla tiedon, että pääsin ensimmäiseen hakukohteeseeni korkea-asteen yhteishaussa. Tunne oli niin epätodellinen, että unohdin keittiössä odottavan ruoan ja vaan hihkuin äidin kanssa ilosta. Olin varma, etten pääse sisään ensimmäiseen hakukohteeseeni, koska pääsykoe oli puhdasta matemaattis-luonnontieteellistä kikkailua, joka ei missään tapauksessa ole vahvuuksiani. Kuumotuksia lisäsi entisestään, että hakijoita oli kuulemma ennätysmäärä. Mutta sisään päästiin, haa!
Aloitan siis paikallisessa ammattikorkeakoulussa tieto- ja viestintätekniikan koulutusohjelmassa tarkoituksenani erikoistua mediatekniikkaan. Neljän vuoden päästä minulla pitäisi olla pätevyys it-insinöörinä. Niin siistiä!

Pidemmälle katsoen, koulu tulee vaatimaan paljon aikaa. Minulla ei varmasti tulisi olemaan aikaa piirtää samalla tahdilla kuin lukiossa (ja kotona asuessa, kun esim ruoanlaitosta ei tarvinnut stressata) ollessani, saati kirjoittaa harrastuksesta vielä postauksia. Kirjoitustahti voisi kuihtua niin olemattomaksi, että blogin sielu kuihtuisi siinä samalla. Vaikka olen rakastanut bloggaamista koko tämän viiden vuoden ajan, moisessa tilantessa hommasta menisi maku.
Ja se tekninen puoli, en omista edelleenkään kunnollista kameraa, jolla ottaa blogiin kuvia... Sellainenkin yksityiskohta kismittää tälläistä pientä perfektionistia.

* * *

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen jäljelle jää vain yksi lopullinen vaihtoehto. On aika sulkea Viisiminuuttinen ja päättää blogin miltei viisivuotinen historia.
Himskatin pahaltahan tämä tuntuu, koska todellakin nautin bloggaamisesta. Minulla oli kanava, johon purkaa ajatuksia ja sitä mahdotonta kirjoittamisen himoa, joka on ollut osa minua aina. Oli myös mahdottoman kiva esitellä omia tekeleitään täällä!

Tulen tässä lähiaikoina (sitä mukaa kun ehdin) piilottamaan kaikki rikkinäiset postaukset ja sivut. Blogi jää julkiseksi, en poista tätä. Uusia tekstejä tule. Jos minua haluaa jatkossa seurata, se onnistuu deviantARTissa, Instagramissa ja Last.fm:ssä kaikista parhaiten.
Jos jotain henkilökohtaista asiaa on mielen päällä, minut tavoittaa sähköpostilla osoitteesta starkkufani@hotmail.com.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille, vierailijoille, kommentoijille, hiljaisille stalkkereille ja muillekin, jotka pysähdyitte käyttämään elämästänne hetken tämän sivuston parissa. Olen kiitollinen kaikesta.


Vihoviimeisen kerran, kiitos lukijoille!

2017/06/28

Kesäperinnettä jatkamassa

"In Mourning - Colossus"

Reilu puolikas viime viikosta hurahti reissun päällä. Turun seudun sukulointireissu on kuulunut vuosia kesäperinteisiini. Tämäkään kesä ei ollut poikkeus, mikä on toki upeaa. Tykkään nähdä sukulaisiani ja viettää heidän kanssa aikaa, mutta vailtettava totuus on, että sitä tulee tehtyä aivan liian harvoin. Siispä pitää ottaa ilo irti tälläisistä tilanteista! Myös poikaystäväni pääsi nyt "osaksi klaania", kuten karusti tavataankin ilmaista. : D

Vaikka lähdimme kohti Turkua jo keskiviikkona, puuhastelun makuun pääsimme vasta torstaina. Torstaihin mahtui kiertelyä kauniin kesäisessä kaupungissa, Förillä ajelua (miksi käyttää siltaa, kun Aurajoen voi ylittää lautalla? XD), levykauppojen penkomista ja kiintoisan taidenäyttelyn tutkimista.

Satuin kuulemaan jenkkitaiteilija Jacob Hashimoton "Giants and Uncertain Atmospheres" -näyttelystä ohimennen uutisista. Kiinnostus heräsi saman tien, koska suurikokoisia installaatioita ei voi kokea kuvien kautta, vaan ne pitää nähdä livenä paikan päällä.
Olemme kummitätini ja hänen miehensä kanssa aiemminkin käyneet katsomassa taidetta Wäinö Aaltosen Museossa. Tällä kertaa myös Jani pääsi liittymään kulttuurinnälkäiseen joukkoon. Tai joutui, olen aiemminkin retuuttanut miesparkaa erilaisissa taidejutuissa mukana. :')


Samalla reissulla tuli katsastettua myös Maija Tammen "White Rabbit Fever" -valokuvanäyttely. Rehellisesti sanottuna sen katsominen teki minulle pahaa. Minusta ei tosiaan tulisi biologia. : D

Juhannusaattona köröteltiin Kustaviin mökille. Juhannussää suosi hieman viileästä kelistä huolimatta, ja pääsimme mm. syömään pihalla, grillaamaan, käymään vierasvenesatamassa ja fiilistelemään saariston omalaista tunnelmaa. Illan viilentyessä koko komppania istahti sisälle mökin pirtinpöydän ympärille pelaamaan lautapeliä. En yleisesti ottaen fanita lautapelejä, mutta tuolla kokoonpanolla Piirrä ja arvaa oli nauruhermoja kutkuttavaa ohjelmaa aattoiltaan. Ottaisin uusiksi!

Saaristojussiin kuuluu ruotsalaistyylinen juhannussalko. (y)
Juhannuspäivänä ohjelmassa oli minun lakkiaisten toinen ja "varsinainen" osa. Ulkona oli kalsean kylmä ja vettä tuli kuin aisaa, mutta pienen punaisen mökin pirtissä oli lämmintä, paljon ihmisiä ja hyvää ruokaa. Tunnelma oli hyvä ja olen iloinen, että valmistumistani päädyttiin juhlistamaan tällä tavalla. (:
Sään vuoksi oli kuitenkin helpottavaa päästä illaksi kaupunkiin, sillä mökki-idylli vesittyy sateen mukana melko nopeasti.

Ennen kaupunkiin palaamista päästiin Janin kanssa ottamaan osaa erääseen mökkiperinteeseen; pihamaalla olevan vanhan pöydän vandalisointiin.


Pöytään on ollut tapana kaivertaa parien nimikirjaimet puukolla. Nyt muiden sydänten ja kirjaimien jatkeena on meidänkin merkintä. :')

Ja niin kivoja juttuja, lähtihän niitäkin mukaan. Tai oikeastaan sain sellaisia, kuvassa olevat asiat Senareiden Storya lukuunottamatta ovat saatuja.


Miulle tuotuna Ruotsin tuliaisena ehta taalainmaanhevonen, jollaisesta olen haaveillut monta vuotta. Noita puuotuksia on käytännössä mahdotonta löytää mistään, ellet päädy Ruotsiin ostoksille.
Kaksi kivaa suomalaista desingiä olevaa korua. Ihastuin erityisesti noihin nappikorviksiin, joista tulee vähän Fatiman käsi mieleen.
Serkun kihlatun kautta myös Stam1nan levy-yhtiöltä Sakara Recordsilta tuli terveiset levyjen muodossa. Siistiä! Nyt vaan elokuussa oleva Sm3tanan Lutakon keikka alkoi poltella kahta kamalammin... 

Tällä viikolla suunnitelmat ovat olleet täysin erilaiset. Valkolakki tiesi työttömäksi siirtymistä, mutta onni oli myötä, ja pääsin kotona pitkästymisen sijaan hääräämään siistiin sisätyöhön.
Selasin vanhoja postauksiani, joista yhdessä olin kirjoittanut kesätyöfiiliksiä, että voisin mieluusti työskennellä kirjastolla joskus tulevaisuudessa uudestaankin. Noh, kolme vuotta myöhemmin päädyn samoihin hommiin. En valita, tykkään olla tuolla. ^^
Olen myös sen tyylinen ihminen, että kaipaan ns. normaalia päivärytmiä ja aisoissa pysyvää unirytmiä. Sitä kalenterissa on ollut viimeksi helmikuun alkupuolella ennen penkkareita, joten tämä "vaihtelu" on oikeasti tosi positiivista!


2017/06/14

Kuun kierto (art trade)

"Fall on Your Sword - Driverless Car"

Superpitkästä aikaa art tradea!

Tradetoveriksi päätyi MeuWi (Instagramissa @viisikanta). Kauniin tyylin omaava taiteilija on piristänyt monta kertaa päivääni ihanilla kommenteillaan. Jo pidemmän aikaa on tullut pohdittua, suostuisiko hän tekemään kanssani taidevaihtokauppaa, mutten ole vain saanut aikaiseksi kysyä.
MeuWi ehdotti, että piirtäisin jomman kumman hänen yksisarvishahmoistaan. Luultavasti mustanpuhuvaan Morningstariin olisin päätynyt itsenäisestikin. Hahmo on näyttävä mahtavine kiharoineen.
Olen myös huomannut vältteleväni mustien hevosotusten piirtämistä, koska en tiedä, kuinka ne pitäisi varjostaa. No, eihän asiaa voi yrittämättä oppia. Challenge accepted! x)

Idea kuvaan syntyi kuin itsestään. Tuntuu, että sanon tämän joka projektin kohdalla, mutta tällä kertaa minkäänlaista ajatustyötä idean eteen ei tarvittu. Se vain... Tuli. XD
Tiedän tradetoverini olevan kiinnostunut ainakin jollain tapaa (heitä minua jollain, jos olen ihan kujalla) taivaankappaleista, fantasiajutuista, astrologiasta ynnä muusta sellaisesta. Ja no, kyllähän hahmon olemus kuun yksisarvisena tarjoaa mahdollisuuden ammentaa ideoita roppakaupalla omaa tradenpuolikasta varten.


Jopas on epäjärjestyksen vallassa oleva pöytä! Vaikka romppeet ovat holtittomasti levällään, on tarkkaa hommaa mitata vesivärilehtiöstä juuri oikean kokoista paperia. Yksisarvisluonnosta pitää samlla mallata paperille, jotta siitä tulee varmasti oikean kokoinen. A4 oli luonnokselle vähän nafti, mikä teki Morningstarin luonnostelusta hitusen kankeaa. Saati sitten koko kuvan suunnitelma, se ei todellakaan mahtunut samalle arkille.
Luonnostellessa Morningstaria tajusin, etten ole ainakaan vuoteen piirtänyt näin realistista hevosta, jolta löytyy pyöreitä muotoja. :__DD


Toinen osa luonnoksesta. Kuvan yläosaan Morningstarin ylle tuli kuun eri vaiheita kuvaava kaari. Tein hoopon koordinaatiston, jonka jaoin vaakatasosta puoliksi. Kuvassa näkvän x-akselin osan puoleen väliin tuli suuri täysikuu. Siitä toisilleen peilikuvina vaiheet etenivät sirppiin asti samalla pienentyen halkaisijaltaan. Harpille tuli käyttöä, jotta kuista tuli molemmille puolille saman kokoiset. Myös viivotin oli ehdottoman tarpeen, jotta apuviivojen avulla taivaankappaleet myös asettuivat samoihin kohtiin "koordinaatistoani", eivätkä seilanneet toispuoleisesti pitkin poikin.

Mukamatemaattista pelleilyä håhå.
Kun luonnokset olivat valmiita ja ääriviivat siirretty lopulliselle paperille, alkoi ankara pohdinta, kuinka varjostan mustan yksisarvisen musteella.
Inspiraatioksi nappasin jemmojen jemmasta vanhan Hevoshullun (...vissiin vuodelta 2005) ja hevossarjakuvajumala Lena Furbergin tekeleen, Firefoot Farmin Freddie -sarjakuvassa näkyvän tyylin.


Ruotsalainen Furberg on innoittanut varmasti lukuisia heppahöperöitä vuosikymmenten ajan piirtämään kaviokkaita. Kuulun tähän kastiin; fanitin Furbergin tyyliä lapsena tuhannen auringon voimalla. Hänen taide sarjakuvissa innosti itseäkin tarttumaan kynään aina uudestaan, vaikka turhautti. Idolin upeat piirrokset valoivat uskoa hädin tuskin kouluikäiseen Eevaan. Joskus aikuisena ahkeran harjoittelun seurauksena voisi olla noin hyvä!
Toinen tälläinen taitelija on niin ikään ruotsalainen Johan Egerkrans. Hänen kynänjälkensä on vanginnut ihailevan katseeni myöskin jo yli vuosikymmenen ajan.

Sosiaalisen median ansiosta olen "löytänyt" Furbergin taiteen uudestaan ja ajattelin turvautua yhden suurimman lapsuuden idolini tekeleisiin. Minusta on täysin ok tutkia elementtejä toisten taiteilijoiden tyylistä. Se auttaa tosinaan pääsemään alkuun, kun voi katsoa, miten joku muu toteuttaa itselle vaikealta tuntuvan asian. Älkää ymmärtäkö minua väärin, suora kopiointi on edelleen ehdottomasti kiellettyä. Vaikutteiden ottaminen taas ei, kun muistaa kuitenkin toteuttaa asiat omalle tyylilleen uskollisesti.


Näillä eväillä eteenpäin. Ehkä tästä jotain tuleekin, vaikka usko omaan tekemiseen projektin alussa haparoikin. :'D


En uskaltanut heti alkuun vetää varjostettuja kohtia liian mustiksi. Mustaa on helpompi lisätä kuin muuttaa mustella tuhrattuja alueita taas valkoisiksi. Eihän sekään toki mahdotonta olisi - valkoinen guassiväri on keksitty - mutta näin oli helpompi toimia.


Sitä mukaa, kun projekti eteni, myös hevosen muotojen ja varjojen hahmottaminen helpottui. Pääni pieni 3D-mallinnustudio hurisi tehokkaasti. Morningstarin harja oli yksi suosikkikohdista tehdä. Jos jotakuta kiinnostaa, kiahrasuortuvat on eroteltu toisistaan jättämällä suortuvoiden väliin pieni valkoinen kaistale. Käytän samaa tekniikkaa oikeastaan aina, kun mustien alueiden välille pitää tehdä selkeä raja.


Tässä vaiheessa vuorossa oli kuut, mutta harppi jäi laatikkoon. Ei sivellintä saa edes omistamaani harpinretaleeseen kiinni, saati sittten että jälki olisi edes jokseenkin siistiä. Ronskisti vapaalla kädellä vaan! (y)
Etualalle ilmestyi kaksi rosoista kalliota tuomaan syvyyttä kuvaan.


Viimeinen wip-kuva. Tässä vaiheessa kuiden stipplaus (pisteillä varjostaminen), mustan taustan, maan tekstuurin ja itse hevoshahmon varjostus on vielä kesken. Suunnilleen sellainen neljästä viiteen tuntia työtä vielä edessä.
Projekti tuli viimeisteltyä eilen illalla telkkarin ääressä. En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta pitihän uteliaisuudesta seurata, kun melkein päälle rymähtänyt hallituskriisi aiheutti kohinaa kautta median. Erilaiset ajankohtaisohjelmat ovat myös helppoja taustalla, kun voi vain kuunnella käyttäen näköaistia johonkin muuhun puuhaan - vaikka traden viimeistelyyn.

Valmis teos näyttää tältä:

deviantARTissa
"Kuun kierto", työvälineinä pieniä näädänkarvasiveltimiä (Kolibri kolinsky) musteelle, Rohrer & Klingner Zeichentusche -merkkinen musta pullomuste, Daler-Rowneyn valkoinen guassiväri, Sakura Pigma Micron -tussikynät ja Artline -tussikynä. Työ on toteutettu Cansonin Watercolour 250g -vesiväripaperille ja on kooltaan 24,5 x 33,5cm. Vesiväripaperin sijaan parempi vaihtoehto olisi voinut olla sileän pinnan omaava paperi, mutta aloittaessani projektia en omistanut sellaista paperia, joka kestäisi myös märkätekniikan (eli hillittömän musteella läträämisen). Nyt miulta löytyy kriteerit täyttävää Bristol-paperia, joka on omituinen tuttavuus. Siitä lisää myöhemmin!

Projektina tämä oli yksi haastavimmista, mitä olen koskaan tehnyt. Yksisarvisen varjostaminen oli vaikeaa. Eivätkä varjot mätsää ihan täysin todellista valotusolosuhdetta kuvassa. Osittain se oli tietoinen valinta, koska miusta tuntuu, että kuvasta olisi tullut liian lättänä "täydellä" varjostuksella. Se olisi ollut liian musta, jopa minunkaltaiselle ihmiselle. :'D


Kiitos lukijoille!

2017/06/06

Tuore ylioppilas

"Arch Enemy - No Gods, No Masters"

"Nää Fredriksonin valkomustat hatut on alkukevään kuuminta muotia"

Kuvasta kiitos rakkaalle Janille. ♥
Miusta tuli sitten virallisesti ylioppilas viime lauantaina. Lukio on lusittu ja edessä odottavat uudet haasteet.

Lauantain juhlasää oli jäätävän kylmä, mutta onneksi lakkijuhlan tunnelma lämmitti juhlavissa puitteissa.
Puheet ja musiikkiesitykset olivat mieleeni, ja sopivasti tilanteeseen istuvia. Ei mitään koulutuskuntayhtymän tulevaisuusarvioita tai nuotin vierestä vikistyjä Frontside Ollieita, joita on joskus vastaavissa juhlallisuuksissa joutunut kuuntelemaan. Hyih, ei enää ikinä. :'D
Ainoa puuduttava osuus oli, kun kaikki 177 tulevaa hattupäätä hakivat todistuksensa ja lakkinsa yksitellen lavalta. Alku meni omaa vuoroa panikoidessa, loppuaika taas sitä hetkeä odottaessa, kun lakin sai laittaa päähänsä
Olisi kovasti tehnyt mieli laittaa kuva tähän siitä hetkestä, kun käyn itse lavalla, mutta en tahdo pahoittaa kenenkään mieltä sillä, että julkaisisin luvatta kumuista ihmisistä netissä.
Sitä tosin pitää hehkuttaa, että selvisin koko juhlan sujuvasti ilman kompurointia 10cm korkuisilla, miltei piikeillä koroilla. Se vähän jännitti, kun korkoja tulee niin valitettavan harvoin käytettyä.


Ja ne paperit! Sain komeammat todistukset mitä olin osannut itseltäni edes odottaa.
Ylioppilastodistustani koristaa rivi LEMC (L keskipitkä ruotsi, E äidinkieli, M yhteiskuntaoppi ja C pitkä englanti, joka tosin oli pisteen päässä M:stä), johon olen kokonaisuudessaan todella tyytyväinen. Erityisesti tuo L, en olisi ikinä uskonut kirjoittavani ällää mistään.
Toinen kotimainen on toki ollut minulle aina vahva aine koulussa, ja pohdin lukion alussa, että olisin vaihtanut kokonaan pitkään ruotsiin. Pysyin kuitenkin keskipitkässä, koska pitkä näyttäytyi niin paljon vaikeampana helppoon keskipitkään verrattuna. :')
Kirjoitin siis vain pakolliset neljä ainetta, kun opintojen nopeuttamisen takia ehdin vain yhdelle kirjoituskerralle. Kaikki oli pakko rykäistä kerralla, jotta kolmeen vuoteen valmistun, mutta tosi hyvinhän tämä silti meni! : D

Lukion päättötodistuksen kaikkien aineiden keskiarvo oli 8,56. Ei huono sekään, kun huomioi miten monta kertaa olen mennyt koeviikolla hyvin köykäisellä lukemisella. Opiskelin kyllä ahkerasti välillä, mutta lukio ei koskaan saanut opiskelumotivaatiotani kohoamaan hirmuisen korkealle. Toisaalta opin lukiossa stressaamaan vähemmän koulusta mitä yläasteella. Asioita pitää osata laittaa tärkeysjärjestykseen, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Taidosta tulee varmasti hyötyä, jos pääsen aloittamaan syksyllä korkeakoulussa.

Hyvien todistusten lisäksi sain neljä stipendiä. NELJÄ. En edes ymmärrä miten ihmeessä niitä kasautui niin paljon omalle kontolleni. Sain kaksi kuvataidestipendiä (toinen "yleinen" kuvisstipendi, toinen kirjastipendi lukiodiplomisuorituksesta), Pohjola Nordenin ruotsin kielen kirjastipendi ja 400€ starttistipendi "oman elämänsä sankarille". Viimeisen kohdalla olin ihan satavarma kuulleeni väärin, mutta ei! Tärisin niin paljon ihmetyksestä ja onnesta, eikä kyllä kyyneleetkään olleet tuossa hetkessä kaukana!

Sain ihania korttejakin. :3

Loppujen lopuksi olen onnellinen, että lukio on ohi. Nämä kolme vuotta olivat sellainen vuoristorata, johon en välttämättä halua heti uudestaan istua. Erityisesti abivuosi oli miulle tosi raskas. Mutta kuten sanontakin kuuluu; lopussa kiitos seisoo. (:

Onnea kaikille muillekin lauantaina valmistuneille, oli sitten kyseessä ylioppilaaksi tai ammattiin valmistuminen! ^^

Kiitos lukijoille!

2017/05/31

Toukokuuta

"Kent - Tennsoldater"


Lienee pienen kuulumispäivityksen aika.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen jatkunut hillitön kiire on onneksi tuntunut hieman rauhoittuvan. Tosin paino sanalla hieman. :'D
Elin siinä uskossa, että kiire loppuu kirjoituksiin, mutta kuten täällä tulin turinoineeksi, eihän siinä käynyt niin. Huhtikuussa tunnit meinasivat monta kertaa loppua kesken. Se oli hullua, mutta samalla kohtasin todella mukavia asioita. Olen niistä kiitollinen. Nyt toukokuussakin kalenterissa on ollut yhtä lailla kaikkea kivaa, joita on pakko purkaa teille lukijoillekin.

Kuun puolen välin paikkeilla suunnattiin Rovaniemelle poikaystävän porukoille kyläilemään. Reissu oli jälleen mainio.

Nemo olisi ilmeisesti tahtonut mukaan. :'D
Normaalista poiketen hyppäsimmekin Helsinkiin menevään bussiin, sieltä junalla pitkin Kehärataa Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja lentäen Rovaniemelle. Matkustusyhdistelmä kokonaisuudessaan oli istumalihasystävällisempi mitä bussi ja tunteja junaa nopeampi.
Reissun seurauksena saan viivata yli yhden asian haavelistaltani; olen matkustanut lentokoneella ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja se jos mikä oli siistiä!
Jo pelkästään lentokentän tunnelma oli ihanan lähdöntäyteinen, saati sitten kun pääsi koneeseen. Olo oli niin epätodellinen, kun kone irtosi kiitoradasta ja nousi ilmaan. Olisin halunnut hihittää innostuksesta penkissäni, mutta se olisi näyttänyt vähintäänkin outona kanssamatkustajien silmissä. Siispä hymyilin vain leveästi, pidin mölyt tiukasti mahassani ja ihailin alla pienevää maisemaa.


Rovaniemen-reissuun kuului muun muassa keilaamista, hyvin syömistä, leffojen ja Euroviisujen tujottelua (10. vuosi putkeen, kun katsoin viisut, huhhuh!), ja nukkumista. Nukuin varmaan kaikki univelkani pois, kun torkahtelin milloin minnekin, vaikka nukuin hyviä ja pitkiä yöunia. Teki hyvää, uni on paras stressilääke.


Juhlistimme porukalla myös valmistumistani etukäteen. Olin niin otettu kaikesta, että taisin olla vähän enemmänkin sykkyrällä kakkulapio kädessä heiluessa. : D En ole tottunut mihinkään tälläiseen. Enkä varmasti osannut välittää kiitollisuuteni määrää verbaalisesti. Tuolla oli ihan hurjan iso merkitys miulle.
Herkut olivat todella hyviä, ja sainpa tuon kakkukoristeenkin mukaani.

Kalenterissa on jo seuraava Lapin-reissu merkattuna, mutta sitä saa odottaa tovin. Siitä kuitenkin tulee jotain erityistä, että tuskin pysyn pöksyissäni! :3

Sain ensimmäistä kertaa elämässäni graafiseen suunnitteluun liittyvä töitä! Vaikka joskus teinkin päätöksen, etten muuta harrastustani edes pienimuotoiseksi työksi, halusin tarttua tilaisuuteen. En ahneuttani, vaan kokeillakseni, mitä tästä voi seurata. Uudenlaista kokemusta ainakin, koska olen auttamatta täysi keltanokka silloin, kun homma muuttuu astetta vakavammaksi ja tehtävänä on suunnitella jotain kaupalliseen tarkoitukseen kelpaavaa särmikkäiden fantasiaheppojen sijaan.
On myös mukavaa huomata, että joku haluaa tarjota minulle vastineeksi työstä muutakin kuin mainetta ja kunniaa. Mitä olen aihetta seurannut, tuntuu että luovissa hommissa vitsaus on palkattomuus - ainakin jos sinulla ei ole alan tutkintoa tai mittavaa kokemusta. Liian usein ihmset unohtavat, että se niin kutsuttu "maine ja kunnia" ei maksa kenenkään puhelinlaskua tai vuokraa.
Mahtava aussitubettaja Josiah Brooks tekikin aiheesta havainnollistavan videon.

Vastaavasti ensimmäinen oikea pitkä työsuhteeni tuli päätökseen viime viikonloppuna. Heti kahdeksannen luokan alun jälkeen arkeeni tuli töissä käyminen koulun ohella. Se oli uutta ja outoa, ikää kun miulla oli tuolloin vasta 14 vuoden verran. Nyt, noin viisi vuotta myöhemmin, 19 vuotiaana ja lukiosta valmistuvana abiturienttina, aikani tuossa työpaikassa on tullut päätökseensä. Kieltämättä aika haikea fiilis.
Opin vajaan viiden vuoden aikana valtavasti mm. työelämän pelisäännöistä, omien aikataulujen organisoinnista sekä ulkotyön plussista ja miinuksista. Noita oppeja niin nuorena ei olisi varmasti muualta saanutkaan.

Ammattikorkean pääsykokeisiin pänttääminen alkaa olla loppusuoralla.
Sisällä lukeminen ei ole kauniina kesäisinä päivinä napannut, joten olen raahannut ahterini lähiseen rantaan ja istunut rantakalliolla lukemassa. Vaikka rannalla oleva puistoalue on suosittu erityisesti lämpimällä ilmalla, tuo kohta rannasta on ollut ihanan rauhallinen paikka - siis loistava opiskeluun. Digitaalinen pääsykoemateriaali on kulkenut helposti puhelimessa mukana.


Huomenna opit laitetaan testiin ensimmäisen pääsykokeen muodossa (jänskättää, tuo kun on se tärkein) ja ensi viikolla on vielä kaksi edessä.
Jos ihan rehellisiä ollaan, haluaisin pikakelata itseni ensi viikon perjantai-iltaan, jolloin kaikki on hoidettu pois päiväjärjestyksestä.


Ja vielä tämä. Järjestelmäkamerani hajosi viime sunnuntaina lopullisesti. Objektiivivirhettä ei pysty itse korjaamaan, vaan rakkine pitäisi viedä huoltoon ja pahimmassa tapauksessa ostaa uusi putki kaveriksi. Kameralla on tosin jo ikää (~4,5v), niin en nää huollattamisessa mitään ideaa, vaan pitänee sen sijaan hommata uusi kuvasväline jossain vaiheessa. Siihen asti kitkuttelen puhelimen kameralla, joka onneksi on enemmän kuin kelvollinen puhelimen kameraksi.

Tälläistä tänne tällä kertaa, tulipas jälleen vallan innostuttua kirjoittamaan! :'D

Kiitos lukijoille!

2017/05/29

Kukaan ei kieltänyt piirtämistä

"Sonata Arctica - Revontulet"

Julkaistaanpa tämä postaus pois luonnoksista roikkumasta. : D

SonatA SinfonicA -reissun seurauksena Tony Kakko päätyi piirrustuspaperilleni. Halusin taltioida jotain tapahtumaan liittyvää, vaikka kuvaaminen olikin kielletty. No, miepä piirrän sitten! : D
Tarkan realismin sijaan lähdin toteuttamaan kuvaa rennosti tunnusomaisella särmikkäällä jäljelläni, josta ei sarjakuvahenkisyyttäkään puutu.

Piirroksen luonnos tuli tehtyä sängyllä loikoillen. Ei se ergonomisin asento piirtämiseen, mutta pöydän ääressä istuminen on välillä yliarvostettua. Ainakin yöllä.
Tosiaan, silloin kello oli jo niin paljon, että unirytmittömänkin ihmisen olisi ollut parempi olla jo nukkumassa, mutta tahdoin silti piirtää jotain omaa hetken. Olin tuonakin päivänä kyllä viettänyt tunteja kynä kädessä, mutta työjuttuja piirrellen.


Yöllinen kopiopaperille tehty luonnos rankan anatomiakorjailun ja pikaisen tussaamisen jälkeen. Näyttää suttuiselta, koska en luonnollisesti panostanut tussauksen laatuun tässä vaiheessa.
"Tussiluonnosta" piti myös suurentaa tietokoneella, koska se oli minusta aavistuksen verran liian pieni lopullista kuvaa ajatellen.

Sitten varsinaisen tussaamisen pariin kunnolliselle Cansonin vesiväripaperille.




Valmis lineart. Tästä tuli yllättävän skarppi jäljeltään. Missään ei ole mustesotkuja tai merkittäviä virheitä. Minusta on tainnut tulla hyvä tässä hommassa, vaikka itse sanonkin. : D


Seuraavaksi maalaamaan. Tässä kuvassa ollaan noin puolessa välissä maalaamisen suhteen.
Vesivärien kansa puuhastelua onkin ollut toisinaan ikävä, sillä viime kerrasta on viisi kuukautta aikaa. Jaiks.
Tavoittelin takin punaisesta sävystä mahdollisimman elävää, jossa valoisat kohdat olisivat selkeästi kirkkaampia lämpimän punaisia ja varjoon jäävät taittaisivat kylminä sävyinä enemmän siniseen. Suunnitelman toteutus ei onnistunut ihan tismalleen niin kuin ajattelin, mutta tulipa yritettyä. : D
Ihon oikean sävyn hakeminen oli myös haastavaa. En tahtonut siitä liian keltaista tai tummaa, koska se ei olisi vastannut Kakon todellista ulkonäköä.

Valmis työ näyttää tältä:


"T. Kakko - SonatA SinfonicA", työvälineinä Winsor & Newton Cotman The Studio -vesivärit, pieniä näädänkarvasiveltimiä musteelle, Rohrer & Klingner Zeichentusche -merkkinen musta pullomuste, Daler-Rowneyn erikokoisia vesivärisiveltimiä, Daler-Rowneyn valkoinen guassiväri ja parissa yksityiskohdassa myös Derwent Inktense -kynät. Työ on toteutettu Cansonin Watercolour 250g -vesiväripaperille ja on kooltaan 20 x 26 cm.
Olen itse tyytyväinen lopputulokseen. Kohde on tunnistettavissa, ja samaan aikaan oma tyylikin näkyy kuvassa. (:



Ja tämän nähtyäni putosin penkiltä. Tuhrun kohde oli nähnyt tekeleeni ja olipa herra jättänyt kommentinkin kuvaan Instagramissa! Iiiiks. ;__;
Arvostan kovasti, että varmasti lukuisia fanitaidekuvia kohtaava kiireinen muusikko oli käyttänyt aikaansa ja kommentoinut, koska tuo on näin piirtäjän näkökulmasta parasta mitä voi tapahtua.

Kiitos lukijoille!

2017/05/15

Niin paljon kylmiä väreitä - SonatA SinfonicA @ Madetojan sali, Oulu 30.4.2017

"Sonata Arctica - White Pearl, Black Oceans..."

Postaus sisältää hyvin vähän kuvia, koska valokuvaaminen ja videoiminen oli taphatumassa kielletty.

Kuvalähde
Oulun musiikkikeskuksen Madetojan sali imaisi sisuksiinsa vappuviikonloppuna satoja Sonata Arctica -faneja läheltä ja kaukaa (porukkaahan oli aina rapakon takaa asti). Syinä olivat kaksi loppuunmyytyä SonatA SinfonicA –konserttia, joissa kemiläisbändin nokkamies Tony Kakko esiintyi yhdessä Oulu Sinfonian kanssa. Musiikillinen anti oli ehtaa Sonataa, mutta sinfoniaorkesterille sovitettuna!

Sunnuntain konsertissa myös minä ja vakiintunut konserttiseurani Jani olimme paikalla kuuntelemassa, miten metallibiisit taipuvat orkestraalisiksi.
Idea Oulun-reissusta sikisi ex tempore tammikuussa tappavan kuivakalla ruotsin tunnilla. Opettajan monologin sijaan huomion vei älypuhelin ja SonatA SinconicA -konserttien selaaminen.
Aivan uudenlainen musiikkielämys alkoi heti vetämään minua puoleensa. Viimeinen niitti oli, kun piletti opiskelijalle konserttiin ei pahasti kukkaroa keventänyt ja Matkahuollolta löytyi sopivat bussivuorot mahdollistamaan päiväreissun Ouluun.
Tartutin innostukseni poikaystäväänkin, ja liput hommattiin saman tien. Sellaista aktiviteettia meille vapunaatoksi, woo!


SonatA SinfonicA oli kolmas Sonata Arctica -aiheinen tapahtuma viimeisen yhdeksän kuukauden sisään. Jokainen häppeninki on ollut erilainen; elokuussa 2016 akustisena Himoksella, tammikuussa 2017 perusmeiningillä Lutakossa ja nyt huhtikuussa sinfoniaorkesterille sovitettuna Madetojan salissa. Kieltämättä todella herkullinen tapahtumatrio.

Konserttipäivä alkoi aikaisin, kun kello oli soimassa ihanasti tasan kuudelta. Kurkistettuani ulos lumiseen aamuun ja laittaessani musiikkia meikkaamisen taustalle soimaan hilpeyttä herätti sekoituksella ensimmäisenä soimaan lähtenyt Sonatan joulubiisi, Christmas Spirits.
Hyvää joulua vaan, vietetäänpä sitä nyt vappuna. Lunta Keski-Suomessa oli enemmän mitä jouluaattona! :'D
Hilpeys tosin kuoli kuin seinään, lumen ja loskan läpi Matkakeskukselle kahlaaminen ei ollut herkkua.
Viiden tunnin menomatka Ouluun tuntui iäisyydeltä. Normaalisti moinen ei paljoa takapuolta puuduttaisi, mutta nyt matkustaminen ei olisi napannut. Aika kuitenkin kului aamupalan, lintubongauksen ("Joutsen!" "Eikä ole, se on kuovi!"), musiikin kuuntelun ja pienten tirsojen parissa. Olisi pitänyt jatkaa amkin pääsykokeisiin pänttäämistäkin, mutten saanut aikaiseksi. Olosuhteet lukemiseen olisivat olleet hyvät, koska bussissa oli ihanan rauhallista. Tervetullutta vaihtelua täpötäysiin Onnibusseihin.

Bussiselfie.
Ouluun päästyä aikarauta takoi tasan yhtä. Konsertin alkuun olisi kaksi tuntia aikaa. Kumpaakaan ei kiinnostanut lähteä pyörimään keskustan Kauppakeskus Valkeaan, jolla ei ollut mitään mielenkiintoista tarjottavaa. Samat liikkeet löytyvät Jyväskylästä ja muun muassa kaikkialta muualtakin. Båååring.
Sunnuntain vuoksi mikään kiinnostavampi, kuten vaikka Levykauppa Äx (okei, sekin löytyy kotikulmilta), ollut auki. Siispä hain Ärrältä kahvia ja hengattiin sitten tunti Oulun rautatieaseman odotusaulassa. Aika tuntui pysähtyneen siellä jollekin menneelle vuosikymmenelle. No, sisällä oli kivan hiljaista ja eipähän onneksi tarvinnut olla ulkona kylmässä.

Kävelymatka konserttisalille oli vain kilometrin. Onneksi niin, sillä taivaalta oli alkanut tihuttaa vettä. Sateenvarjoa ei tietenkään ollut tarttunut kummallakaan matkaan. Ei Oulussa kuitenkaan sada, joo ei tosiaan. :'D Päätimme oikaista, ettei sateessa tarvitsisi olla sitä vähää, mutta hienokkaasta talojen nurkkajuuria nuohoavasta oikoreitistä tulikin alkuperäistä reittiä pidempi. Hupsista. XD
Loppuaika ennen saliin pääsyä meni sisällä Madetojalla fiilistellen. Ihmisiä oli hauska katsella; osa näytti stereotypiseltä metallikansalta, osa taas oli garderobinsa juhlavimmissa vetimissä.
Katse kiinnittyi myös ihastelemaan komeita puitteita. Enpä ole noin hienossa konserttisalissa koskaan aiemmin päässyt käymään.

Konsertti alkoi todella upeasti The Days of Grays -levyn avausraidalla, "Everything Fades to Gray". Biisiä oltiin tuunattu, mikä sai raidan kuulostamaan mahtipontisemmalta kuin koskaan aiemmin. Kylmät väreet aloittivat heti rellestämisen pitin alaselkää.
Ennen konserttia oltiin Janin kanssa mietitty, että The Days of Graysin biisejä tullaan varmasti kuulemaan useampia. Lätty on selvästi sinfonisin Sonatan tuotannosta. Odotus piti kutinsa, ja levyn biisejä mahtui settiin useampia.
Monet soitetuista biiseistä olivat myös sellaisia, joita Sonatan normaaleilla keikoilla ei esitetä. Esimerkiksi Deathaura ja Love, sekä saipa Larger Than Life ensiesityksensä koskaan livenä. Lisää ainutlaatuisuutta konserttiin.
Jälkeenpäin tultiin miettineeksi, että miksi Deathaura esitettiin instrumentaalisena. Laulu aka T. Kakko olisi ollut paikalla, joten instrumentaalisuuden syy jäi hämäräksi. No, huikealta kuulosti joka tapauksessa!

Sonatan levyille hajautetusta karun rakkauden Caleb-saagasta kuultiin Juliet. Vastaavasti joka Sonata-keikan settilistan antia edusti "laula mukana" -balladi Tallulah. Kakko innosti yleisöä yhtymään lauluun, ja kylläpä tuli itsekin innostuttua hoilaamaan ääneen. :')
Vaikka konsertti olikin oikeasssa konserttisalissa järjestettävä ns. "hienompi" tapahtuma, se ei missään vaiheessa ollut kankeaa pönötystä, jossa olisi pitänyt olla vimpan päälle kankean protokollan mukaan.
Toki Kakko omalla räiskyvällä ja hauskalla persoonallaan kevensi tunnelmaa. Sonataan perehtyneet tietävätkin, millainen hulvaton tapaus bändin keulakuva on. Vitsailua ja ylitsevuotavia välispiikkejä mahtui tapahtumaan samalla tavoin kuin Sonatan tavalliseen keikkaankin.

Päästiinpä myös Silence-levyn puolentoista minuutin erikoisuus Revontulet kuulemaan livenä. Sinfoniaversio kappaleesta oli varsin veikeä, voi nam sentään! Tuon kun pääsisi kuulemaan uudestaan!
Varsinainen kohokohta (edellä mainittujen poimintojen lisäksi, miun huom; tässä kerrottu ei siis ole koko settilista) oli molemmat White Pearls, Black Oceansit. Ensimmäinen meni massiivisuudeltaan luihin ja ytimiin. Sinfoniaorkesteri sai biisin paisumaan aivan valtavaksi. Ääniaallot naulitsivat minut penkkiin vain ihastelemaan kuulemaani. Väitänpä, että ensimmäinen osa sinfonisena versiona oli yksi vaikuttavimmista asioista, mitä olen koskaan livenä kuullut esitettävän. Kaduttaa, etten älynnyt nousta seisoaltani taputtamaan, mutta korjasin virheen toisen osan lopussa.

Konsertti päättyi I Have Rightiin. Seisoen jaetuista aplodeista ei meinannut tulla loppua. Oulun sinfoniaorkesteri, kapelimestari Jukka Myllys ja tietty Kakko itse olivat kyllä ehdottomasti sen ansainneet. Sellainen uniikki konserttielämys, että oksat pois! Olisimme kyllä todella missattu jotain upeaa, jos emme olisi Ouluun raahautuneet.

Konsertin jälkeen Kakko olisi ollut Madetojan salin ravintolassa tavattavissa yhteiskuvia ja nimmareita varten, mutta jono oli massiivinen ja meillä rajallisesti aikaa. Nälkäkin kiljui vatsanpohjalla, joten katsoimme parhaaksi lähteä metsästämään ruokaa keskustasta ennen bussin lähtöä.
Seuraava puolitoista tuntia oli sanalla sanoen kamala. Syötävän etsiminen osoittautui haastavaksi. Kaikissa ruokapaikoissa oli paljon ihmisiä, joten sapuskaa olisi joutunut venaamaan liian kauan, eikä lautasta olisi ehtinyt tyhjentää ajoissa. Lähes kaikki kaupat ja kauppakeskukset menivät kuudelta kiinni, joten avoimen ruokakaupan etsiminenkin oli työn ja tuskan takana. Kaiken sinkoilun ympäri Oulun keskustaa kruunasi vappua juhliva kansa kaduilla ja epävakainen sää.
Voin vannoa, että olin todella onnellinen, kun pääsin lämpimään bussiin ahmimaan mukaan tarttunutta kanasalaattia. :'D

Kotimatka meni kuin siivillä. Insideläpät ynnättynä väsymykseen on yhtä kuin ilo ylimmillään. Päivän saldo oli vähän päälle kymmenen tuntia bussissa istumista.

Kokonaisuudessaan SonatA SinfonicA oli sellainen uniikki Sonata-elämys, mitä osasin odottaakin. Onhan se fakta, että harvemmin yhden suosikkibändinsä musiikkia pääsee kuuntelemaan sinfoniaorkesterin esittämänä. Varsinkaan, jos tämä bändi sattuu olemaan metalligenren edustaja.
Oli myös mukavaa vaihtelua päästä kuuntelemaan livemusiikkia ehtaan konserttisaliin hämyisen rock-klubin sijaan. Menisin ehdottomasti uudestaankin. (:

Tapahtuman innoittamana päädyin myös piirtämään sarjakuvatyylistä Kakkoa. Kuvaaminen oli kielletty, mutta kukaan ei kieltänyt piirtämistä! Kapinallista, kyllä. >)



Kiitos lukijoille!

2017/05/08

Belggari

"Woods of Ypres - Lightning & Snow"

Sain viime viikolla eräänä iltana pitkään hyllyssä seisseen kuulakärkipiirroksen valmiiksi. Yhtä suosikkikoirarotuani, belgianpaimenkoira groenendaelia, esittävän hurttaprojektin piti olla nopea ja yksinkertainen, mutta peijakas, eipä niin käynytkään! Piirrokseen hölähti yksityiskohtia reilummalla kädellä. Eräs ystäväni nauroi kuultuaan, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, miten tässä loppujen lopuksi käy. :')

Otin työn etenemisestä useampia vaihekuvia, mutta jostain syystä kuvat eivät loista laadullaan. Kameran asetukset olivat ilmeisesti päin mäntyä tai vanhaksi käyvä minijärkkärini alkaa laulamaan joutsenlauluaan.

Anyhow, valmis teos näyttää tältä:

deviantARTissa
"Belgian Shepherd", työvälineenä ainoastaan tavallinen sinimusteinen kuulakärkikynä. Piirros on kokoa A4 (21 x 29,7cm). Paperina toimi Lidlin piirrustuspaperi, paksuudeltaan 100 g/m2.

Ja sitten ilmoitusasiaa, Viisiminuuttinen hiljenee ainakin viikoksi. Suuntaan huomenna aikaisin tien päälle hyvässä seurassa ja kotiudun joskus sunnuntai-iltana. Palaillaan, ja jospa reissun jälkeen saisin luonnoksissa pyörivän viimeisimmän konserttipostauksen naputeltua julkaisukuntoon. (:

Kiitos lukijoille!

2017/05/03

Prisman mainosrallia - Brother Firetribe @ Tanssisali Lutakko 22.4.2017

"Brother Firetribe - Heart Full Of Fire (ft. Anette Olzon)"

Suomalainen hard rock/album oriented rock -bändi Brother Firetribe heräsi hiljaiselostaan, julkaisi levyn ja lähti kiertämään kotimaan keikkapaikkoja laajemmassa mittakaavassa.
Jyväskylän-keikalle tuli päädyttyä onnekkaan sattuman kautta, kun poikaystäväni voitti kaksi lippua tapahtumaan Levykauppa Äxän kilpailusta ja kysyi, lähtisinkö seuraksi katsastamaan showta. Vaikka Brother Firetribe olikin meikäläiselle entuudestaan tuntematon yhtye, ilmaiselle keikalle ei tarvitse kahdesti kysyä!
Kiinnostuksen kipinä leimahti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin Emppu Vuorisen soittavan kitaraa bändissä. Uuu, mikäs tämä tälläinen on?

Tehdessäni tuttavuutta Brother Firetriben tuotantoon kävi ilmi, että tiesinkin useampia heidän biisejään. Ja satavarmasti Taste Of A Champion on tuttu aika monelle. Prisma ftw!

Keikalle meneminen oli aivan erilaista kuin yleensä. Kummallakaan ei ollut tavoitteena päästä eturiviin, joten raahauduimme Tanssisalin hoodeille pari vaivaista minuuttia ennen ovien avautumista.
Sisälle mennessä hämmennystä aiheutti se, ettei keneltäkään kyselty papereita, vaikka keikan kylkeen oli isketty K18-leima. Tunsin itseni vähän hölmöksi, kun olin kaivanut passin valmiiksi käteeni todistaakseni olevani täysi-ikäinen.
Lippujen voittajille ei oltu jaettu konkreettista todistetta voitostaan, vaan kuulemma ovella oli nimi listassa. Miehekkeeni ei olisi tarvinnut ilmeisesti edes sanoa nimeään tai todistaa henkilöllisyyttään, kun meidät oltaisiin päästetty sisään pelkästään mainitsemalla Äxän kilpailun. Jopas jotakin.
Ehkä lipputiskin takana ollut henkilö tunnisti meidät, koska sama ihminen toi meille termarissa kahvia Amaranthe-jonotuksessa. Epätodennäköistä, mutta ehkä kuitenkin mahdollista. : D

Lisää hämmennystä kohdattin sisällä salissa. Vaikka emme suinkaan olleet ensimmäisiä jonossa, eturivi oli tyhjä. No jaa, vaikka siihen ei suunniteltukaan menevämme, niin ehkä salia olisi kuitenkin fiksuinta täyttää edestä. :'D
Odottelutunti kului, mutta salissa oli niin tyhjää, että ihan oudoksutti. En koskaan ollut nähnyt Tanssisalia niin tyhjänä. Pientä trafiikkia näkyi vain kahdella eri baaritiskillä. Eturiviin olisi päässyt kävelemään suoraan, vaikka paikalle olisi tullut reilusti ovien avaamisen jälkeenkin.
Odottelumusiikki oli myös huonoita, mihin olen törmännyt heti Nightiwishin Himoksen-keikan AC/DC-popituksen (moi vaan, inhoan AC/DC:tä XD) jälkeen.

Lämmittelijänä oli jyväskyläläinen indie rockia esittävä The Nights. En ollut kuullut biisiäkään bändiltä aiemmin, joten mitään ennakkofiilistä tulevasta ei ollut. Musiikki oli kuitenkin kivaa kuunneltavaa. Keikkaseuraani lainaten; "Ainakin parempi mitä Blind Channel". Ja kypsempi, teinipoikabändivibat eivät näiden herrojen uskottavuutta nakertaneet.
The Nights esiintyi ammatimaisin elkein, vaikka lauantain keikka olikin kuulemma bändin ensimmäinen. Ei olisi ikinä uskonut! No mutta, mikäs sen päheämpää, kun aloittaa keikkailu legendaarisesta Lutakosta.
Tekniikka heitti hieman kapuloita rattaisiin, mutta sellaista tapahtuu, kun livenä esiinnytään. Setin viimeisenä soinut biisi olisi kiva kuulla uudestaan. Raskaampana raitana se kiemurteli miellyttävästi kuulohermooni.
Lämppärin aikana saliin ilmeistyi jopa ihmisiä. Osa oli aivan fiiliksissä bändistä - jopa hämmentävässä mittakaavassa. Tai sitten kyseessä oli yleisön nousuhumala...


Kun The Nights oli päättänyt settinsä ja odoteltiin pääesiintyjää lavalle, väkeä oli jo selvästi enemmän. Sali tuntui jopa täydeltä.
Intron alkaessa soida, minun kohdalla taphatui perinteisesti. Innostus voimistui maksimiinsa ja fiilikset olivat korkealla, kun bändi aloitti Sunbound-levyn avausraidoilla, Sunbound ja Help Is On The Way.



Nimenomaan tämä Brother Firetriben uusin levy oli kolahtanut bändin tuotannosta (jota siis kahlasin vauhdilla läpi ennen keikkaa) eniten minulle. Sellaista hyväntuulista ja menevää musiikkia. Bändin aiemmista levyistä on tuntunut puuttuvan "sitä jotain", mikä koukuttaa kuuntelijan sille tielleen. Sunboundilla hieman valjua tunnetta ei tule, vaan bändi on saanut kokonaisuuden toimimaan aiempaa paremmin.
Herrojen marssiessa lavalle minua hämmenettiin taas, kun bändin laulaja Pekka Heino tuli morjestamaan yleisöä ja tarttui ensimmäisenä minua käpälästä. Käsipäivää vaan sinullekin. :')


Bändin basisti Jason Flink poseerasi mahtavasti kuvaajille, tosin oma kamerani ei pysynyt silloin vauhdissa.
Ylipäätään näistä muusikoista jäi tosi sympaattinen mielikuva korkeatasoisen esiintymisen lisäksi!



Ja tietty Vuorisen Emppu! Emppua ei saa missään nimessä unohtaa! :3 Mies toimi ehdottomasti vetonaulana keikalle lähtiessä. Nightwishin riveistä tutuksi tullut lavaa ympäri hassutteleva kitaristi oli siistiä päästä näkemään todella läheltä. Soitto kulki taatulla Emppu-laadulla, vaikka Brother Firetribe onkin musiikillisesti täysin eri kastia mitä Nightwish.




Settilista oli mukavan Sunbound-painotteinen. Tunnistin lähes kaikki biisit ja muistin jopa monen kipaleen sanatkin ulkoa, vaikka historiani bändin kanssa oli tuskin kestänyt kahtakaan viikkoa. Kertonee jotain biisien tarttuvuudesta, kun lyriikatkin luikertelevat vauhdilla muistiin. : D
Kohokohtia olivat myös biisit For Better of for Worse, I am Rock ja Heart Full of Fire. Jälkimmäisessä pääsi vähän viuhuttamaan lettiäkin! (y)


Keikka oli loistava, ja Brother Firetribe löi livenä ällikällä. Energinen ja hyväntuulinen show, ei mitään pahaa sanottavaa. Tosi mukava kokemus tällä tavalla vain narikan verran kustantaneeksi keikaksi!

Fiiliksiä hieman latisti yleisö, jolle vettä vahvemmat virvokkeet olivat maistuneet. Humalaisia ihmisiä oli turhan paljon, eikä koko salin toimiminen anniskelualueena ei ollut niin kivaa. Pelkäsin pari kertaa tungoksessa saavani tuoppi kourassa heiluvien ukkelien kaljat niskaani. Nam nam. :c
Juomasankareiden lisäksi ärsytti pari tyyppiä, joilla tärkein prioriteetti oli matkamuistojen metsästäminen. Minusta on äärettömän epäkohteliasta mennä käsi ojossa ja tussi hyppysissä vaatimaan nimikirjoituksia, settilistaa tai plektraa __kesken__keikan. Ihan oikeasti, antakaa muusikoiden tehdä työnsä rauhassa. Irtaimistoa saattaa saada, jos onni on myötä, mutta sitä ei vinguta kesken kaiken, jumaliste sentään.

Toisenlaisen raportin samasta keikasta voi lukea Infernon nettisivuilta. (:

Kiitos lukijoille!

2017/04/21

Tuliharja

"Alghazanth - Our Ascent Of The Tower"


Näyttääkö tutulta? Kyllä, kyseessä on sama luonnos, joka vilahti täytekuvana tässä postauksessa.
Hevosotus leimahti paperille yhteiskuntaopin ylioppilaskoetta edeltävänä iltana. Aivoni ulvoivat taukoa bruttokansantuotteista, EU-direktiiveistä, rahamarkkinoista ja kuntien hallintorakenteista. Käsitteiden kertaaminen tuntui sakkaavan pahasti, joten sysäsin kirjat hetkeksi sivuun, nappasin tyhjän kopiopaperin ja aloin sängyllä maaten luonnostella ajattelematta mitään. Sellaista rentoa nollaamista ilman mitään paineita piirtämisestä, jotta tietoa käsittelevät harmaat aivosolut saavat vetää hetken henkeä.
Aluksi näytti, että päädyn piirtämään pohjoisruotsinhevosta, mikä on yksi suosikkihevosrotuni. Mutta ei, paperille päätyikin fantasiamaailmasta repäisty kaviokas. No jaa, kun minusta on kyse, se ei kai ole yllätys kenellekään. :'D
Hevonen liekehtivän harjansa kanssa toi mieleeni erään Firenze-nimisen hevoshahmon, joka minulla oli joskus vuosina 2009-2010. Jännää, miten ajattelematta mitään tehdessä joskus vanhat hahmot pulpahtavat paperille itsestään alitajunnan syövereistä. Firenzellä oli leimuava harja, hehkuvat silmät ja syvänpunainen karvapeite. Eläin oli tosin tätä luonnostelemaani kevytrakenteisempi, mutta päätin silti lähteä tekemään tästä etäisesti tuota minun ala-aste aikoihin jäänyttä hahmoa muistuttavaa.

Luonnosteluun meni arviolta 20-30 minuuttia, minkä jälkeen syvennyin viimeistä kertaa abikirjan tiukkaan faktaan.
Yhteiskuntaoppi oli viimeinen kevään neljästä yo-kokeesta, johon osallistuin, joten viimeisenä pänttäysiltana olo oli samanlainen kuin Cooperin testin viimeisillä minuuteilla. Loppu häämötti, mutta vielä täytyisi pursitaa hampaat irvessä viimeiset energianrippeet itsestä ulos.

Myöhemmin skannasin luonnoksen digitaaliseen muotoon. Työskentely jatkui Paint Tool SAI -nimisellä kuvankäisttelyohjelmalla ja piirtopöydällä.


Tästä lineartin tekeminen lähtee. SAI on ehdottomasti paras käyttämistäni kuvankäsittelyohjelmista linejen tekoon. Paineentunnistus on hyvä, kuvaa voi pyöritellä portaattomasti ja ohjelma toimii jouhevasti ja kaatuilematta suurillakin tiedostoilla.


Otsaa ääriviivoineen lähempää. Ajattelin tekeväni otsapannan jalokiviin todella tarkat ääriviivat. Soikean suurimman kiven keskustasta olisi lähtenyt viivoja havainnollistamaan kiven eri särmiä ja tahkoja, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Otsapannan rubiinin ääriviivat olisivat muuttuneet kröhm... härön näköisiksi. Likainen mieli on ikuinen ilo vai miten se menikään... :__DD


Lineart valmiina. Tässä erityisesti korostuu, mikä vaikutus viivan paksuudella on kuvan eläväisyyteen. Niin pienellä detaljilla pystyy herättämään kuvan eloon tai vaihtoehtoisesti tekemään siitä kankean tasapaksun. Alaosan koristuksessa on erityisesti paksut ääriviivat, mikä saa kiekurat erottumaan selkeästi hevosesta ja kuvaan tulemaan etualalle.
Harjan ääriviivoittaminen jäi pariin apuviivaan. Otukselle oli tulossa liekehtivä harja, enkä halunnut kahlita itseäni ääriviivoihin sitä tehdessäni. Ja toisekseen, miulla ei ollut pienintäkään käryä, kuinka saisin liekit tehtyä. Olen viimeksi piirtänyt liekkejä silloin joskus ala-asteella, enkä ikinä digitaalisesti, joten tyhjästä piti lähteä.


Tasaiset värit tehtynä ja hieman taustaa. Tausta on tehty vain vetelemällä pitkin kangasta erilaisia teemaan sopivia värejä ja blendaamalla niitä reilusti yhteen. Simppelimmäksi ei juuri voi mennä. :'D Myös kiemuroiden terävien varjojen tekeminen aloitettu.


Seuraavaksi tein liekit. Maalasin ne digitaalisesti puhtaasti mututuntumalla edeten, joten melko realistiselta näyttävä lopputulos yllätti minut todella positiivisesti. Jestas. Se ei näytäkään oranssinpunaiselta oksennukselta, mitä olin aluksi pelännyt. XD
En silti tullut miksikään liekkiexpertiksi, toisinnon tekeminen vaikka paperille vesiväreillä olisi triljoona kertaa vaikeampaa. Vähintään. Digitaalisesti voi kuitenkin blendailla, blurrailla ja kumota tekemisään niin paljon helpommin mitä konkreettisesti paperille tehdessä.
Halusin tehdä liekit ensin, jotta osaisin mielessäni nähdä varjot ja valon hevosen karvapeitteessä. Tummasävyisen kuvan ja liekkien kaltaisen erikoisen valonlähteen takia niitä olisi ollut haastavaa hahmottaa kylmiltään.

Uskokaa tai älkää, tarpeeksi kauan piirrettyään silmä alkaa harjaantua näkemään valon ja varjon käyttäytymisen eri tilanteissa. Päähän rakentuu harjoituksen seurauksena oma pieni 3D-mallinnusstudio, joka oppii huomioimaan erilaiset valonlähteet ja esineiden - tai vaikka hevosten - pinnanmuodot. Mallia ei tarvitse, kun valon ja varjon "näkee", jos kuvassa tietyt elementit ovat jo kohdillaan.
Eräällä yläasteen kuviksen opettajallani oli aina tapana sanoa, että piirtäminen on näkemään oppimista. Viisaita sanoja.


Tuhruilu eteni mukavissa merkeissä kuunnellen J.R.R. Tolkienin klassikkon, Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäistä osaa, Sormuksen ritareita, äänikirjana. Keski-Maahan sijoittuvat tarinat ovat vetäneet minut lumoihinsa jo vuosia, ja niin kävi tälläkin kertaa. Kun yksi levy loppui, vaihdoin saman tien toisen. Ja toisen. Ja vielä yhden. Muistin kyllä, kuinka tarina etenee, mutten millään malttanut lopettaa.
Päädyin piirtäessäni myös kuuntelemaan kirjastosta täysin randomilla lainaamani suomalaisen Alghazanthin levyn, jolta postauksen biisikin on peräisin. Tosiaan, otin kirjaston leyvhyllystä käsikopelolla ensimmäisen raskaamman levyn, jota en entuudestaan tiennyt, lainasin ja kuuntelin. Ei suinkaan hullumpi tuttavuus. Ei ollenkaan sellaista tusinabläkkistä, jota kaikki paikat tursuavat. Eikä siitä käy kieltäminen, että bändin The Three-Faced Pilgrim -levyn kansi on upein koskaan.

Valmis teos näyttää tältä:

deviantARTissa
"Roihu", työvälineinä Wacom Bamboo Pen A6 Wide -piirtopöytä ja Paint Tool SAI -kuvankäsittelyohjelma.
Liekkien digituhertelun lisäksi pääsin kokeilemaan muitakin uusia juttuja tätä tehdessäni. En ole ikinä piirtänyt jalokiviä enkä tehnyt kuvaa alusta loppuun Paint Tool SAI:lla! Kokonaisuudessaan tämä oli kiva projekti, nautin paljon tämän tekemisestä. (:

Kiitos lukijoille!