2017/04/12

"Jos joku sanoo sinua introvertiksi, sano kiitos"

"In Flames - Alias"

Olen pistänyt merkille, että lukion päätyttyä miulla on ollut silmitön himo kirjoittaa ja myös lukea erilaista kirjallisuutta. Ehkäpä siksi, että motivaationi ei valahda niin sanotusti kankkulan kaivoon, eli moniinkin aineisiin, jotka eivät minua kiinnosta. Tällöin motivaattorina toimii vain kurssin läpäisy. Se jos mikä on motivaattori, joka ei ole kovinkaan vankkaa tekoa.

Mutta nyt höpinää kirjasta, johon samaistuin todella vahvasti.


Lainasin ystävältäni kirjan nimeltä "Introvertti - työpaikan hiljainen vallankumous".
Kirjan on kirjoittanut ruotsalainen Linus Jonkman - mies, tituleeraa itseään reilusti introvertiksi. Teos on reilut parisataa sivua pitkä sukellus tähän vetäytyvämpään persoonallisuustyyppiin, joka ei istu nyky-yhteiskunnan ylenpalttista sosiaalista aktiivisuutta kannustavaan muottiin. Tyyppiin, joka saa voimaa itsenäisestä tekemisestä ja jonka ajatukset leviävät pahemmin kuin Jokisen eväät ympäröivästä ihmishälystä.
Kirjan luettavakseen saanut ekstrovertti oppii ymmärtämään vastakohtansa tarpeita paremmin. Jonkman korostaa napakasti läpi kirjan, että introverttiys ei ole mikään ihmisen psyykkeen häiriö (vaikka jotkut jenkkilässä & WHO ovat niin suunnitelleet, raahgh haistakaa kukkanen) vaan sisään rakennettu persoonallisuus.

Opusta lueskeleva introvertti taas saa vihdoin ansaitsemansa synninpäästön omasta luonteenomaisesta toiminnastaan, joka mitä todennäköisemmin on aiheuttanut tuskastumista jossain vaiheessa elämää. Länsimainen yhteiskunta - varsinkin Atlantin toisella puolen - rakentuu ekstroverttien ehdoilla. Räiskyvä sosiaalisuus on hyve. Maailman väestössä vähemmistönä esiintyvä introvertti persoonallisuustyyppi ymmärretään täten helposti väärin. Introverttiys ei tarkoita sosiaalista vammaa. Se ei myöskään tarkoita, etteikö henkilö pitäisi ihmisten seurasta tai olisi potentiaalinen seuraava Anders Behring Breivikin kaltainen ihmishirviö. Introvertti tarvitsee omaa tilaa samalla tavalla kuin eksovertti ympärilleen ihmisiä pysyäkseen energisenä.
Ja mikä tärkeintä, kummassakaan persoonallisuustyypissä ei ole mitään pahaa. Molempia tarvitaan.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisin lukenut kirjaa syvimmästä itsestäni. Jonkmanin kuvaukset osuivat millilleen maalitauluunsa. Just noin, oon ihan tismalleen tuollainen. Tuntui siltä, että kirjan kirjoittanut mies olisi tuntenut minut läpikotaisin ja tiennyt kuinka reagoin erilaisiin asioihin. Se oli miltei pelottavaa, mutta samalla helpottavaa. Maailmassa on muitakin samanlaisia! En ole ainoa, woo!
Olen kyllä tiennyt jo pidemmän aikaa olevani introvertti. Yläasteella ollessani tapanani oli istua perjantai-iltaisin pitkälle yöhön tietokoneen ääressä lukien Wikipediasta lukemattomia artikkeleja eri aihealueista. Milloin luettiin taidehistoriaa, tietotekniikkaa, musiikkia, sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja, madonreikiä, persoonallisuuspsykologiaa... Käytännössä ihan mitä vain tästä ja naapuriuniversumista. Artikkelikaupalla. Termi "introvertti" tuli siinä samalla vahingossa tutuksi introverttiydestä lukiessa, vaikka tämä mahtavana pitämäni tapa viettää perjantai-iltaa on jo äärimmäisen introvertti. :'D

Vaikka introverttiydellä on negatiivinen kaiku, persoonallisuustyypin olemassaolon tietäminen on helpottanut minua. Tämä näkökulma tulee ilmi myös Jonkmanin kirjassa. En ole enää ajatellut olevani vain ujo, häiritsevän paljon omaa tilaa rakastava luonnonoikku, vaan olen introvertti.
Muutama vuosi sitten somessa "the juttu" oli Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori, eli persoonallisuustesti, jota kautta sai selville verttiytensä lisäksi paljon muutakin. Se tuntui nostavan introverttiyttä esille, vaikkakin toisinaan negatiivisessa valossa.
Tein testin huvikseni uudestaan joku aika sitten, ja siitä pulpahti jälleen sama tulos kuin aiemmin. Olen INTJ (joka muuten on naisilla äärimmäisen harvinainen, ehkä siksi netissä näkyy meemejä, jotka väittävät INTJ-naisten olevan yhtä yleisiä kuin yksisarviset), vieläpä testin mukaan lähes äärimmäisyyskiin viety karikatyyrinen versio tyypistä. Oho.


Introvertti - tyopaikan hiljainen vallankumous on kirjana miellyttävää luettavaa, vaikka verttiyksien pohtiminen ei olisikaan oma juttu. Jonkman kirjoittaa elävää, huumorilla ryhditettyä tekstiä, josta löytyy oman elämän todellisia esimerkkejä kuin viittauksia klassisiin psykologisiin kokeisiin. Teksti vie mennessään ja luinkin ensi-istumalta kirjasta 110 sivua. Kirja oli helppolukuinen ja monipuolisesti aihettaan käsittelevä.

Suosittelen lämpimästi, mikäli olet itse introvertti tai muuten vain aiheesta kiinnostunut! :)

6 kommenttia:

  1. Olen tuosta kirjasta kuullut, mutten ole sitä lukenut. Eikä yllätä yhtään että tuntuu hyvältä... Itse olen ihan samanlainen yökukkuja-tiedonetsijä-yksinviihtyjä, sellanen kovan luokan intro.

    Sitä en vaan tajua miksi ihmiset haluavat yhdistää introverttiyden ujouteen ja/tai esimerkiksi sosiaaliseen kökköyteen. Tai huonoon itsetuntoon. Ei minulla ainakaan mitään ongelmaa ole kun liikun immeisten ilmoilla, en vaan tykkää olla siellä ilman syytä... Kotona on kivempaa. Ja yöllä. Ihmisiä en pelkää... Se ettei osaa olla jossakin hyvä ei tarkoita, että kammoaisi sitä.

    Voikohan se bloggaamiseenkin vaikuttaa... Rajatun sisällön blogit ovat kiinnostavampia kuin ns. lifestyleblogit joissa ihmiset selittävät tavallisesta arkielämästään. Juuri tämän takia luen melkein pelkkiä taideblogeja ja kissablogeja; kaikissa on jokin juttu, jonka ympärille blogin kirjoittelu keskittyy. (Nämä tulivat ensiksi mieleen vaan.)

    Vai kuinka moni meistä yksinviihtyvistä hulluista tekee parhaat piirroksensa ja käsityönsä julkisilla paikoilla? Hyvin harva, veikkaan. ;) Toki seurakin, tai yleisö, voi olla ihan hauskaa, mutta ei jatkuvasti eikä silloin kun opettelee jotain uutta...

    VastaaPoista
  2. Haa, toinen samanlainen! Olenkin kyllä hieman sinusta päätellyt, että voisit olla introvertti. : D
    Introverttiyttä ei ymmärretä samalla tavalla kuin ekstroverttiyttä, ainakaan toistaiseksi (sen takia onkin älyttömän hyvä, että tälläinen kirja on julkaistu!). Ja myös se, että introus ei tarkoita __jatkuvaa__ yksinoloa. Miusta on ihanaa nähdä ihmisiä, jutustella pitkän kaavan mukaan kahvikupin äärellä syvällisiä, käydä konsertissa tai elokuvissa yhdessä, mutta kaipaan vastapainoksi kotona itsekseen nököttämistä.

    Voi olla, en olekaan tullut ajatelleeksi verttiyden vaikutusta bloggaamiseen! Itsellä lukulistalta tosin löytyy kaikkea maan ja taivaan väliltä... :'D

    Tuskinpa kukaan. Luomisprosessi vaatii onnistuakseen omaa aikaa ja rauhaa. On myös yksi hienoimmista tunteista koskaan päästä syvälle piirtämisen flow-tilaan, nauttia taustalla hyvästä musiikista ja yllättäen millään muulla ei ole merkitystä. Iltayöstä tunnelmaan pääseminen onnistuu parhaiten, silloin akut todella latautuvat ja parhaat ideat pulpahtavat ulos. : D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa että VOISIN olla, haha... Ehö, usein pidän itseäni introvertin karikatyyrinä, kertoo vähän asiasta. :D
      Miula on aikalailla sama, vaikken näekään ketään ikinä (jos perhettä ei oteta lukuun, en edes asu omillani... Toisaalta on päiviä kun vain näen näitäkin enkä silti kommunikoi kellekään mitään). Pystyn vallan hyvin viettämään kokonaisen vuorokauden työhuoneessa ja ilman että eestyn edes koneelle asti, vaan siksi koska se pikkunäpertely vie mukanaan... Ja voit arvata mitä nytkin teen; istun yöllä koneella kuulokkeet naamassa!

      Miula tuppaa olemaan ajattelutapa, että erittäin ekstrot ihmiset usein tunkevat blogiinsa kaiken mahdollisen, ts. haluavat jakaa elämäänsä runsaasti netissä. Rankka yleistys tosin tämä. Mistäpä sen lopulta oikeasti arvaisi, miten vahvoja ekstro- tai intropiirteitä kullakin bloggaajalla on...

      Yksi syy siihen miksi taiteen opiskelu tyypillisessä kouluympäristössä on ajatuksena hassu (tai oikeasti vähän vähemmän hassu)... Toki siinä on etunsa, mutta yksilönä suurin osa varmaan haluaisi tehdä eniten itsekseen. Minulle se introverttijutuissa paljon mainittu sisäinen maailma on sen verran tärkiä, että yleensä tarvitsen ainakin palan yöstä joka vuorokausi että "saan päivän täyteen". Just semmosta maailman unohtamista ja ideoiden keräilyä. :) Ja kirjottelua! Jos hyvin käy niin saatan eestyä piirtämäänkin jotain. Kissat on (todennäköisesti kaikille kissaihmisille) ainoo hyvä syy palautua välillä todellisuuteenkin.

      Poista
    2. Tuttu tunne, kun tekeminen vie mennessään. On miullekin kertynyt päiviä, jolloin älyän viettäneeni liian pitkään (lue: koko päviän) työpöydän ääressä, kun oikea käsi kramppaa ja alaselkä huutaa hoosiannaa.

      Tuohan pitänee paikkansa. Todennäköisesti ekstrot bloggaajat kertoo enemmän asioistaan "pötkössä", toisin kun introt jää miettimään syvällisemmin joitakin spesifejä juttuja.

      Taiteen opiskelu on monessakin mielessä hassua, ainakin jos minulta kysytään.
      Tekniikkoja, sommitelmia, värioppia, tyylisuuntia yms. voi opiskella vaikka kuinka, mutta luovuuden löytämistä ei voi opettaa. Sen sisäisen maailman hyödyntäminen taiteessa pitää opetella alusta asti itse. Taitava opettaja voi rohkaista siihen, mutta ei opettaa.
      Just sen takia monet taitaa inhotakin kuvista, kun tunnit on väkinäistä tiettyyn muottiin tunkemista. Pitää tehdä tietynlaisia kuvia tietynlaisin välinein arvioitaviksi. Ja tiettyyn kellonaikaan hälyn keskellä. Ja tää just tekee taiteen opiskelusta (ainakin näin peruskoulu/toinen aste -näkövinkkelistä) hassua, se on kaukana "oikeasta" luovasta tekemisestä...

      Poista
  3. Oijoi, kiitoksia mielenkiintoisesta lukuvinkistä! En olekaan tuosta kirjasta aiemmin kuullut ja kyllä kiinnostais selkeenä introverttinä lukea tuo. Varmasti todella samaistumisen kokemuksia tarjoava teos.

    Juuri tuo viallisuuden kokemus mistä puhuit ja mistä kirjakin mainitsi on itsellekin tuttua tässä ekstroverttien maailmassa ja tosiaan oli helpotus aikanaan näistä termeistä perille pääseminen, ettei ole vain outo ujo tyyppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä mitään! Ilo kuulla, että postaukseni herätti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. ^^
      Jep, termien tunteminen helpottaa yllättävän paljon itsensä ymmärtämistä.

      Poista